Tänään meillä oli taas matkapäivä. Ennenkuin jätimme Texasin taaksemme, poikkesimme Cadillac Ranchille. Joku texasilaisen maajussi, kunnianosoituksenaan Route 66:lle, on haudannut kymmenen cädiä nenä alaspäin peltoon, I-40 valtatien varteen. Cädit on viillelty, kirjoiteltu ja spreijattu täyteen turistien terveisiä. Saimme puusilminä etsiskellä nähtävyyttä pitkän tovin, kun emme tajunneet, että juttu oli tien etelä-, eikä pohjoispuolella. Sinänsä cädeissä ei ollut mitään kummallista (meillä ei ollut omia spraypulloja mukanamme), mutta ihmettelen edelleen, että siellä pellolla, yhdeksän aikaan aamulla, meidän vartin oleskelun aikana ehti käydä varmaan parikymmentä muuta. Ihan vaan ihmettelemässä auton raatoja savessa.
Aamupäivällä siirryimme New Mexicoon ja maisemat alkoivat muuttua metsistä erämaiksi. Minut yllätti, että maa oli niin harvaan asuttu, ja matkaopasta luettuni, sain vahvistuksen, että siellä asuu todellakin vain 1.9 miljoonaa asukasta, ja pääkaupunkikin on Kuopiota pienempi. Kävimme syömässä Martin... (what ever), Albuquerquen naapurissa, koska halusimme kokea jotakin myös tästä maasta vaikkakin olimme läpikulkumatkalla. Ravintola oli nimeltään El Comoder tai vastaava, ja eväät olivat meksikolaisittain tulisia ja täyttäviä. Hassua oli paikan tarjoilijaneitokainen, joka hellyttävästi myönsi suoraan olevansa täysin tietämätön Suomen sijainnista (=I don't have a glue!). Hän oli hirveän otettu, ettemme puhu äidinkielenämme englantia ja silti puhumme englantia. Moneen otteeseen käydessään kysymässä meiltä, tarvitsemmeko mitään, hän kysyi aina jotakin Suomeen liittyvää, kuten mitä syömme, kuinka äännämme aakkosemme ja miten lasketaan kymmeneen. Hän toisti moneen kertaan epäilynsä, että puhumamme kieli on omakeksimäämme. Tämä ihana tarjoilija ei varmaan ollut elämässään käynyt oman kylänsä ulkopuolella ja hän vahvisti käsitykseni siitä, mitä olen lukenut, että vain puolet amerikkalaisista löytävät New Yorkin kartalta ja että vain viidenneksellä amerikalaisista on passi!
Iltapäivällä ylitettyämme Arizonan rajan, vieraillessamme tervetuloa-keskuksessa saimme vinkin kansallispuistosta, joka voisi tehdä yli 500 mailin mittaiseen matkaamme pienen, muutaman kymmenen mailin lenkin. Olin päivällä valitellut, että kokemukseni Texasin, uuden Meksikon ja Arizonan interstateista eivät vastanneet odotuksiani, koska olin odottanut yksikaistaista, viivasuoraa, pölyävää aavikkotietä, ja tänään illalla Petrified Forest National Parkin kierroksella sain tuon kaiken. Yksikaistaisen Thelma ja Louise tien päälle sain mahtavan preerian vaihtelevine maastoineen, eri värisine hiekkoineen, korppeineen ja kivettyneine puineen. Kuvia näistä maisemista näkee jatkuvaan, mutta niiden upeuden tajuaa vasta siinä paikan päällä. Ja sitä upeutta ei näe, jos ajaa nopeaa interstatea, joten poikkeaminen kannattaa.
Tänään olemme yötä pienemmässä kaupungissa, Holbrookissa ja kello on täällä kymmenen tuntia Suomea jäljessä. Huomenna matka jatkuu Grand Canyonille ja Nevadan Las Vegasiin. Viva Las Vegas, and have a nice day.
Joonas sanoi mun blogien olevan tylsiä ilman kuvia, joten tässä jotakin. Lähinnä äidille vahvistukseksi siitä, että elossa ollaan.
1 kommentti:
Joonas ja Tommi taitaa olla kuva-asiassa samalla aaltopituudella, kun tässä jonkin aikaa sitten utelin Tommilta, että onko hän käynyt lukemassa teidän blogia, niin vastaus oli, että olen selannut. Siis tarkoittaa, että katsellut kuvat ja videot. Minusta juttujakin on kiva lukea, mutta mies väki siis toivoo kuvia lisää... Tänään ollaan suuntaamassa kohti Varkautta ja Osmajärveä, joten viikon mittainen informaatio katkos tulossa. Ja sittenhän te jo kohta tulette kotiin. Nauttikaahan loppumatkastanne ja turvallisia maileja!
Lähetä kommentti