Unta palloon

Lähdin eilen aamulla yllättävän pirteänä töihin ja tyytyväisenä myhäilin, että eivät taida aikaerot minua liikutella. Iltapäivällä sain huomata olleeni niin väärässä. Univaje ja aikaero iskivät minuun puolilta päivin (jenkkilän länsirannikolla kello kaksi yöllä), jolloin alkoi väsyttää mielettömästi. Välillä oli ihan pakko lepuuttaa silmiä laittamalle ne kiinni. Kotiin mentyäni Joonas ihmetteli, että kuinka minä voin olla niin väsynyt kun hän on nukkunut samat määrät kuin minä eikä häntä väsytä ollenkaan. Häneen jetlaagi iskikin vasta illansuussa, mutta ihan yhtä kovasti kuin minuunkin.

Matkatavarat tulivat eilen aamupäivällä, joten illalla päästiin niitä purkamaan. Voi että miten hyvältä maistui uunilenkki ja uudet perunat sillin kanssa! Tuntuu hyvältä olla taas kotona.

Koti-Suomessa nyt

Puolentoista vuorokauden mittainen kotimatka sujui ihan hyvin, ja eilen illalla saavuimme kotiin Varkauteen. Automatkalla piti vaihtaa kuskia pari kertaa, kun kumpaakin nukutti niin paljon. Matkatavaramme jäivät Lontooseen, koska New Yorkin päässä lentoyhtiö oli liimannut matkalaukkuihin puutteellisin tiedoin varustetut tarrat. No mutta, eipähän tarvinnut purkaa illalla kotiin tultua enää matkalaukkuja ;)

Loma on nyt ohi, mutta blogin ylläpitäminen jatkuu. Stay tuned..

Valmistautumista kotimatkaan

Tänään ajoimme rannikon ja rantojen kautta Losiin. Matkalla mm. ajoimme Santa Barbaran hulppeiden kartanoiden valtaamassa rannassa, kävimme melkein kylässä Brangelinalla Malibussa, shoppailimme Santa Monicassa ja ihmettelimme Venicen hiljaista biitsiä. Veniceltä olimme odottaneet vähän enemmän kuin tyhjiä rantalentiskenttiä perjantai-iltapäivänä.

Tänään on lomamme ensimmäinen päivä, jolloin ei oikeastaan ole tapahtunut mitään kummempia. Hyvä niin koska tämä on myös lomamme viimeinen päivä. Matkalaukut on pakattu, ja kymmenen tunnin päästä tästä hetkestä istumme Nykin koneessa matkalla kotiin. Tiina go home ;)

Aja Losista Friscoon jos ajat yksin, mutta Friscosta Losiin jos sinulla on seuraa ;)

Eilen ajoimme San Franciscon ulkopuolelle Santa Cruziin, ja tänään jatkoimme paluutamme Los Angelesiin, hitaampaa näköalareittiä pitkin. Tavoitteenamme oli ajaa kiireettömästi ykköstietä, pysähdellen näköalapaikoille, mutta päästä päivän aikana mahdollisimman lähelle Losia. Pääsimme Buelltoniin, mikä on odotuksiamme parempi saavutus.

Aamulla ajoimme Monterey Bayllä sijaitsevan näköalakierroksen, 17 Mile Driven. Maisemat eivät eronneet niistä, mitä näimme jatkaessamme matkaa edelleen, mutta kierroksella pysähdyimme muutamalla tosi kivalla näköalapaikalla. Ensimmäisellä sijaitsi ns. lintukivi, joka oli aika iso "kivi" täynnä lintuja. Toiselta paikalta oli näkymä rantahietikolla ja kivillä makaileviin hylkeisiin. Matkalla kohtasimme myös poppareita syöviä, kesyjä oravia, hauskoja cypress-puita ja ylellisiä golf-kenttiä klubeineen. Mikäpä olisi golfatessa Tyynenmeren rannalla hylkeiden seassa, pallojen molskahdellessa aaltoihin.

Monterey Bayn jälkeen maasto muuttui vuoristoiseksi ja rannat jylhiksi. Hauska oli liikennemerkki, jossa oli mutkan varoitus ja lisäkilpi 76 miles. Reitti oli käsittämättömän upea, mutta kuskille vähän huono, koska mutkaisella vuoristotiellä ei ollut varaa irrottaa katsetta tiestä ainakaan pidemmäksi ajaksi. Täällä on vielä harvinaista, että mutkassa olisi kaiteet.

Aamiaisemme hotellissa oli ollut kevyt, ja meille alkoi tulla nälkä jo vuoristoisen pätkän alkuvaiheessa. Meillä oli siis isot toiveet pitkistä riveistä hampurilaisravintoloita saapuessamme Big Suriin. Koko Big Sur on pieni, jossa oli vain muutama pikkuravintola ja marketti. Ennenkuin ehdimme kissaa sanoa, kylä oli jo ohi. Pysähdyimme paniikissa seuraavalle ravintolalle, joka sattui olemaan paremman porukan näköala-hampurilaispaikka Nepenthen (löytyi myös oppaasta). Hampurilaisateria kahdelle maksoi 50$ mutta pihvi paistettiin toiveen mukaan mediumiksi..

Vuoristo muuttui tasamaaksi alkuillasta, ja saapuessamme Point Piedras Blancasille ihmettelimme miksi siellä on niin paljon porukkaa. Pysähdyttyämme syy selvisi: Rannalla makaili, ryömi ja otatteli kymmenien tai ehkä sadan elefanttihylkeen yhdyskynta! Ja tällä rannalla tuuli meinasi oikeasti viedä mennessään..

San Simeonissa sijaitsee Hearst Castle, upea linna, jonne järjestetään neljää erilaista parin tunnin turistikierrosta. Joonas muisti nähneensä linnasta tarinaa jossakin Travel Channelin ohjelmassa. Näimme valitettavasti linnan vain kaukaa mäen juurelta, koska päivän viimeiset kierrokset olivat jo menneet.

Huomenna on Ameriikan valloituksemme viimeinen päivä ennen lauantaiaamulla alkavaa paluumatkaamme Nykin ja Lontoon kautta Helsinkiin ja edelleen Varkauteen. Vähän jo mielessä kaihertaa pitkät lennot ja maanaatainen töihinlähtö, mutta kotiinlähtö ei sinänsä harmita, koska ikävä omaa sänkyä ja uunimakkaraa on kova. So Varkaus, here I come!

Tuulee että tukka lähtee

Viime yönä nukuin lähes kymmenen tuntia, mitä en ole tehnyt yli neljään viikkoon. Aamupäivällä lähdimme Friscosta Palo Altoon (Piilaakso) tsekkaamaan Googlen päämajaa ja muita mestoja siellä. Maleksiessamme Googlella pihoja, voimme vain todeta, että suomalaisilla on vielä oppimista työpaikkaviihtyvyyden kanssa. Googlella on työntekijöille mm. oma puisto, rantalentiskenttä ja terassit lounastamiseen. Lisäksi firman pyörätelineissä on kymmeniä vaaleansinisiä fillareita, joilla pinkaista kylälle syömään tai parturiin. Itse olen ajatellut omien työolojeni olevan tosi hyvät, ja suhteessa Googleen, ne ovatkin samat mutta pienemmät ja lastulevystä..

Piilaaksosta suuntasimme Santa Cruz -vuoriston halki rannikolle, ja vierailimme valtavien punapuiden puistossa. Jos Friscon pohjoispuolella puun ali pystyy ajamaan maasturilla, niin täällä puun alle pystyi parkkeeraamaan mönkijän.

Kalifornian rannikolla tuulee. Tuulee kovasti ja kylmästi. Pysähdyimme useilla, upeilla rannoilla matkalla Santa Cruziin, ja päällimmäisenä ajatuksena minulle, joka en vieläkään ole oppinut ettei Kaliforniassa tarkene shortseissa, jäi että äkkiä autoon tuulen suojaan. Jokaisella rannalla, ihmiset olivat pukeutuneet lämpimästi fliiseihin tai märkäpukuihin, ei kuten olisin kuvitellut bikineihin ja spändekseihin.

Santa Cruzissa majoitumme merenrannan tuntumaan lähelle Boardwalk -huvipuistoa. Joonas tunnisti paikkakunnalla sijainneen Mysterious Spot -kohteen olevan sama, jonka olimme nähneet satelliittikanavalla ennen matkaa. Mysterious Spot on silmänkääntötemppu, joka horjuttaa ihmisen tasapainoelimiä siten, että alueella on kasittämättömän vaikea liikkua. Tämä on taas niitä juttuja, joita ei sanoin voi kuvata. Varsinkin minä, joka kärsin matkapahoinvoinnista, olin täysin kömpelö liikkumaan vinossa rakennuksessa ja jälkikäteen jäi omituinen olo. Kuinka se voi olla mahdollista..!

Mutkasta tietä näkymättömiin

Lähtiessämme aamulla kohti San Franciscoa, lämmintä oli lähes 90F, joten shortseissa ja topissa tarkeni loistavasti. Ajettuamme yli vuorten Friscoon, lämpötila laski alle 70F:n ja huomasin olevani täysin alipukeutunut. Minä sortseissa ja muut fliiseissä tai jopa toppatakeissa.

Toisen yllätyksen koimme saavuttuamme keskustaan kyselemään hotelleja. Ensimmäinen kyselemämme hotelli oli täyteen buukattu jo yhdeltätoista aamulla, toisessa huoneen hinta oli yli kolminkertainen normaaliin tiistaihin verrattuna ja kolmas huoli vain asiakkaita, jotka viipyisivät vähintään kolme yötä. Kolmannen jälkeen otimme käteen kartan ja suuntasimme keskustan ulkopuolelle etsimään hotellia. Hotelli löytyi lopulta kahden tunnin etsimisen jälkeen Burlingamesta, SF lentokentän kupeesta.

Olemme ihastuneet täällä salaatti/keitto -ravintoloihin. Niissä on loistavan salaattibuffeen lisäksi muutama erilainen lämmin keitto (simpukkakeitosta kiinalaiseen nuudelikeittoon ja papusoppaan), uunituoreita leipiä ja pitsaa, pastoja, tacoja sekä levitteitä, lisukkeita ja kastikkeita. Lisäksi jälkiruuaksi on tarjolla hedelmiä, leivonnaisia, pehmistä ja kiisseleitä (chocolate puddingia minulle!!), ja näihinkin kastikkeita ja lisukkeita mm. karkkeja. Jenkkiversio salaatti/keitto -buffeesta ei todellakaan ole kevyt.

Aamupäivän vastoinkäymistemme ja seikkailujemme jälkeen, pääsimme tutustumaan Friscoon. Paljon ehdimme nähdä kylästä ennenkuin kotiuduimme kämpille yhdeksän aikaan.

Golden Gate Bridge on Friscon keskuksen silloista lyhin, mutta erikoisesta väristään ja teeveestä tuttuudestaan johtuen siitä läpi meneminen tuntuu historiallisen hienolta. Siltaa ajaessamme jouduimme kuitenkin pohtimaan, miksi tämä silta oikeastaan on niin erikoinen..

Friscon kuumimpia turistirysiä on Fisherman's Wharf -satama-alue. Rannasta löytyy paljon ravintoloita, rihkamakauppoja ja pummeja. Tunnelma on tiistai-iltana kuin Kotkan meripäivillä voisin kuvitella olevan (en ole käynyt, mutta haluaisin) yhdistettynä Mallorcan lomaan. Täällä emme puolta tuntia pidempään viihtyneet.

On sanomattakin selvää, että Frisco on uskomattoman mäkinen kaupunki, mutta sen mäkisyyttä ei voi tajuta ennenkuin sen itse kokee. Kaupunki on yhtä jyrkkää ylä- ja alamäkeä, ja kadut ovat todella kapeita. Jos täällä olisi lunta niin kukaan ei pystyisi asumaan täällä. Katujen kapeudesta kertoo myös se, ettemme ole nähneet täällä ainuttakaan Hummeria, niitähän näkee nykyään jopa Varkaudessa!

Lombard -kadulta löytyy Crookedest Street eli se niin monesta leffasta tuttu, kiemurteleva alamäki. Oheisesta kuvasta näkee kuinka korttelin mittainen katu mutkittelee. Katu on uskomaton näky..










..mutta kadun ajamisesta tuli mieleeni lähinnä suomalainen mökkitie. See yourself ;) Pahoittelen ötökkäistä etuikkunaa.




Illan kohokohta oli kyyti vanhan ajan ratikalla lahden rannalta keskustaan ja takaisin. Matka maksoi viisi taalaa suuntaansa, mitä alkuun pidin arvokkaana, mutta joka osoittautui joka sentin arvoiseksi. Ratikka on paras tapa nähdä San Franciscon ydin nopeasti. Ratikat toimivat ilmeisesti sähköllä, ja niitä jarrutetaan mekaanisesti. Mäkien ollessa vuoristomaisen jyrkkiä, ratikan sivulaudalla seisoskellessa saattaisi jopa pelottaa, jollei tietäisi, että ratikoita on käytetty vuosikymmeniä.. Oheisesta videosta saa vähän käsitystä, missä tänään ajeltiin.



San Francisco on huikea ja luonteikas kaupunki meille, joka tykkää vauhdikkaasta lomasta tai arvoituksellisesta asuinpaikasta. Kömpelöt autokuskit älkööt vaivautuko.

Lenossa

Hotellihuoneemme televisiossa on hirveän huono kuva, joten satavarmasti en pysty sanomaan oltaisiinko vilahdettu eilisessä Lenossa, mutta itse emme ainakaan huomanneet. Uskokaa tai älkää, show oli tismalleen sellainen kuin millaisena se kuvattiin. Lenon köpeltämistä headlines -korttien kanssa ja vieraiden ajatuskatkojakaan ei oltu leikattu pois.

Vieraina Lenossa eilen olivat näyttelijät Will Ferrell ja Mary McCormack. Bändivieraana oli James Hunter.

Pirkolta ja Jukalta saimme juuri viestiä, että vuorokauden matkustettuaan he ovat nyt Helsingissä, ja he saapuvat yöllä kotiin. Olemme juuri lähdössä aamiaiselle ja sitten matka jatkuu noin 150 km:n päähän San Franciscoon.

Live from NBC Studios in Burbank!

Tänään tapahtui kaksi televisiohistoriallisesti ja henkilökohtaisesti merkittävää asiaa. Aamulla näin, kuinka jenkkivessanpönttö tulvii yli reunojen lattiakaivottomalle vessan kaakelille. Aivan kuin niin monesti aiemmin olen nähnyt tapahtuvan telviisiossa.

Toinen, ehkä jopa merkittävämpi tapaus toteutui iltapäivällä.. Joonas kävi heittämässä vanhempansa lentokentälle aamuyöllä. Katkonaisen aamuyön tuntien unen ja vessatulvan jälkeen lähdimme ajamaan kohti Burbanksia tavoitteenamme ehtiä hyvissä ajoin ennen kahdeksaa jonottamaan lippuja Tonight Show with Jay Leno –talkshowhun. Tietysti juutuimme ruuhkaan ja eksyimme, joten saapuessamme tikettitoimistolle kello oli melkein kahdeksan ja ovella viidenkymmenen ihmisen jono. Lippuja jaetaan satakunta kappaletta joka aamu kahdeksasta alkaen, juuri sen päivän esitykseen. Laskimme, että jos jokainen jonossa olija haluaisi annettavat kaksi lippua, jäisin nuolemaan näppejäni. Mutta hei, liput irtosivat ja tänään oltiin kuin oltiinkin todistamassa Jay Lenon tekemistä.

Päivä kului nopeasti, ainakin minun osaltani ostoskeskuksilla ja iltapäivän Lenoa odotellen. Lipuissa neuvottiin tulemaan jonoon studion pihalle viimeistään kolmelta, mutta heti kahden jälkeen huomasimme pojottavamme paahtavassa kuumuudessa. Puolentoista tunnin jonotuksen päätteeksi pääsimme turvatarkastusten jälkeen studioon. Olimme viimeisten sisäänpäässeiden joukossa, kymmenin tai jopa sadan ihmisen jäädessä ulkopuolelle. Kello 15.45 Leno saapui lavalle farkuissa ja farkkupaidassa. Jututettuaan yleisöä Leno sanoi lähtevänsä vaihtamaan päälleen "jonkun vanhan puvun" ja palaavansa hetken päästä. Palattuaan Leno veti koko tunnin show :n reilussa tunnissa, kaikki bändin osuudet vedettiin tuohon samaan aikaan, joten lähetys tehtiin käytännössä kerralla valmiiksi. Trailereita myöten! Tämä oli minusta yllätys, koska olin ihan asennoitunut siihen, että juttu filmattaisiin pätkissä ja epäonnistuneet pätkät tehtäisiin uudelleen.

Yövymme Santa Nellassa matkalla San Franciscoon ja telkkarissa on parhaillaan alkamassa tänään kuvattu Leno. Innolla odotamme, näkyykö meitä satelliitissa. Ymmärtääkseni Lenoa ei nykyään esitetä enää Suomen kanavilla, mutta mahdollisesti tämän päivän lähetys löytyisi netistä huomenna.

H-O-L-L-Y-W-O-O-D hukassa

Tuolla kylillä myydään karttoja tähtien kämppien sijainneista, pikkubussien ja jatkettujen limusiinien tyrkyttäessä starakiertoajeluita. Me sen sijaan kaivoimme starojen osoitteet netistä ja ajelimme omin nokkinemme upeita Mulholland Driven ja Beverly Hillsin asuinalueita. Eipä siellä staroja näkynyt eikä paljon kartanoitakaan, koska kaikki kiinnostavat kämpät löytyivät umpiporttien ja tiheiden pensasaitojen takaa. Porteilla kyttäävistä paparazzeista saattoi päätellä, että edessä olisi isomman staran huusholli.

Kävimme myös laskemassa tähtiä Walk of Famella ja astelemassa Aku Ankan, Eddie Murphyn ja Mel Gibsonon jalanjäljissä Hollywoodissa. Hollywood -kirjaimille yritimme netistä kaivamamme osoitteen (MT Lee Dr.) pohjalta, mutta navileidi ajatutti meidät kyltin etupuolelle, ja tie päättyi ennenkuin pääsimme kyltille. Jos jollakulla lukijoistani on HOLLYWOOD KYLTIN OIKEA OSOITE TAI AJO-OHJE niin pliis, laita kommenttina tulemaan.

Asuinpaikkana Los Angeles olisi varmaan ihana, mutta turistille kaupungissa ei sinänsä ole mitään nähtävää. Kauniita paikkoja, elokuvahistoriaa ja upeita kauppojahan täällä riittää, sekä huvipuistot ainakin Universalin käyneenä ovat hienoja, mutta kohteet ovat ennestään teeveestä tuttuja ja mailien päässä toisistaan. Jollei museot ja huvipuistot pidemmän päälle kiinnosta, niin tämä mesta on viikonlopussa nähty. Biitsilomaksi täällä taas on mielestäni liian tuulista ja "viileää". Saattaa meikää paleltaa kun viikon päästä palaan kotiin..?

Tämä päivä jäänee matkamme viimeiseksi päiväksi Losissa, koska huomenna suuntaamme Joonaksen kanssa San Franciscoon ja Losiin palailemme ehkä perjantaina. Pirkko ja Jukka lähtevät aamulla kotimatkalle.

Are we there yet? Homer, I think we are here..

Kyllä nämä Ameriikan huvipuistot ovat toinen toistaan hienompia. Tänään vierailimme Universal Studioilla: Olimme lippuluukulla aamulla kello 8.45 ja Jurassic Parkista etsimme punaista paholaistamme illalla kello 20.00 aikaan. Päivän aikana ehdimme käydä kaikissa attractioneissa ilman hoppuilua, mutta alueelta löytyneistä kaupoissa tai ravintoloista emme ehtineet nautiskella. Nopeat iltapäiväoluet ja äärimmäisessä nälässä haukatut hampurilaisateriat olivat ainoat levähdyksemme. Aamupäivällä ihmisiä oli mukavasti ja jonot lyhyitä eli 10-15 min mittaisia. Iltapäivällä odotusajat raideihin pitenivät, kun porukkaa tuli monin kerroin lisää.

Mieleenpainuvimmat raidit saimme Simpsons -animaatiovuoristoradassa ja pimeässä Mummy -raidissa. Vaikuttavia olivat myös Shrek- ja Terminator- (Schwarzenegger filmillä mukana!) 3D-esitykset. Puhumattakaan Water World -leffaan pohjautuvasta näytelmästä, jossa ei säästetty yleisön kastelemista, räjähdyksiä tai tappeluita. Elämäni kamalimman kummitustalon koin Horror Housessa, jossa oli kummituksina eläviä ihmisiä.. Ei olisi voinut kuvitella kummitustalon hirvittävän aikuista ihmistä, mutta täytyy myöntää, että täällä olin ihan kamaluissani!! Joka ikinen attraction lunasti lupauksensa Universalilla, enkä todellakaan keksi mitään negatiivista yhdestäkään kohteesta.

Lämpötila aamulla oli suomalaista kesäpäivää vastaava, iltapäivällä meinasi tulla vähän hiki, mutta ei ollut mitään niin paahtavaa kuin Nevadassa, ja illalla sortseissa ja topissa tuli melkein kylmä. Uutiset tuossa vieressä varoittelevat ukkosmyrskyjen aiheuttamista mutavyöryistä vuoristoalueella, jonka kautta vasta vuorokausi sitten tulimme tänne rannikolle.. Äiti, ei ole syytä sydämen tykytykseen, eilen siellä oli vielä aurinkoista ja kuivaa kun Saharassa ;)

Turhaa tietoa: Tänään Kaliforniassa järjestettiin 13. kerran tempaus nimeltään "Moon to the Train", jossa kymmenet ihmiset pyllistivät rivissä ohi kulkeneelle junalle. Fiksua porukkaa täälläkin.

Enkelten kaupungissa

Aamulla karistimme Nevadan tomut jaloistamme ja matkasimme pienempiä teitä halki Mojaven erämaiden, vuoristojen ja paikallisten laskettelukeskusten Los Angelesiin. Ruuhkan vuoksi kesti reilut puolitoista tuntia ajaa Losin keskustan läpi hotellillemme. Onneksi olimme jo aamulla sopineet siirtävämme Universal Studioiden käynnin huomiselle, joten ei meillä kiirettäkään ollut.

Hotellimme on hurrrrr-rrrrmaava pienoismalli Melrose Placen talosta! Muutenkin ympäristö on turvallisen oloinen ja kämppä siisti. Tämä onkin ensimmäinen hotelli, jossa on oikea keittiö. Matkan varrella hotellillemme kävimme järkyttämässä paikallisen, espanjoolien supermarketin "El Super" elämää. Olimme ainoat valkoihoiset koko mestassa, kaikki kyltit olivat espanjaksi ja karmea musiikki pauhasi. Kassa sentään puhui englantia..

Luxorissa, Las Vegasissa

Eilen illalla saavuimme Las Vegasiin, ja asumme Luxor -hotellissa. Tuhat sanaa tai edes saman verran kuvia ei riitä kertomaan, millainen tämä kaupunki on. En voi sanoa pitäväni tästä touhusta, mutta onhan tämä ihan yli.. kaiken aiemmin näkemäni. Tänään marhasimme läpi Las Vegasin Stripin (kasinokadun) ja kävimme David Copperfieldin hienossa esityksessä MGM Grand hotellissa. Nähdä Rooma ja kuolla on vanhentunutta tietoa, Copperfield täytyy nähdä!

Matkalla Vegasiin yritimme osuttautua meteoriitin aiheuttamalle kraaterille, mutta sen sijaan päädyimme tulivuoren kraaterille. Täällä on niin uskomattomia paikkoja vierivieressä, että niihin sotkeutuu. Tulivuoren jälkeen kävimme sillä järettömän kokoisella kuopalla, eli Grand Canyonilla. Maisemat ovat siellä henkeäsalpaavat, eikä kanjonin syvyyttä pysty kuvin kertomaan. Nevadan rajalle tultaessa lämpömittari kipusi 46.5 asteeseen, ja se alkoi olla Tiinallekin liikaa. Hooverin padolla tehtiin uutta siltaa, ja tästä johtuen parhaat ihastelumestat olivat valitettavasti suljetut.

Huomenna matka jatkuu Losiin ja tavoitteemme on ehtiä Universal Studioille iltapäiväksi, joten edessä on aikainen aamu.

Aakeeta laakeeta ja välillä flättoppeja

Olin onnistunut säikäyttämään äitini viime viikolla otsikoimalla blogiteksitini, mielestäni humoristisesti, "Houston, we got a problem". Äiti oli ehtinyt otsikkoa lukiessaan kuvittelemaan jo vaikka mitä. Täytyy siis olla kirjoittelemisieni kanssa varovaisempi jatkossa ;)

Tänään meillä oli taas matkapäivä. Ennenkuin jätimme Texasin taaksemme, poikkesimme Cadillac Ranchille. Joku texasilaisen maajussi, kunnianosoituksenaan Route 66:lle, on haudannut kymmenen cädiä nenä alaspäin peltoon, I-40 valtatien varteen. Cädit on viillelty, kirjoiteltu ja spreijattu täyteen turistien terveisiä. Saimme puusilminä etsiskellä nähtävyyttä pitkän tovin, kun emme tajunneet, että juttu oli tien etelä-, eikä pohjoispuolella. Sinänsä cädeissä ei ollut mitään kummallista (meillä ei ollut omia spraypulloja mukanamme), mutta ihmettelen edelleen, että siellä pellolla, yhdeksän aikaan aamulla, meidän vartin oleskelun aikana ehti käydä varmaan parikymmentä muuta. Ihan vaan ihmettelemässä auton raatoja savessa.

Aamupäivällä siirryimme New Mexicoon ja maisemat alkoivat muuttua metsistä erämaiksi. Minut yllätti, että maa oli niin harvaan asuttu, ja matkaopasta luettuni, sain vahvistuksen, että siellä asuu todellakin vain 1.9 miljoonaa asukasta, ja pääkaupunkikin on Kuopiota pienempi. Kävimme syömässä Martin... (what ever), Albuquerquen naapurissa, koska halusimme kokea jotakin myös tästä maasta vaikkakin olimme läpikulkumatkalla. Ravintola oli nimeltään El Comoder tai vastaava, ja eväät olivat meksikolaisittain tulisia ja täyttäviä. Hassua oli paikan tarjoilijaneitokainen, joka hellyttävästi myönsi suoraan olevansa täysin tietämätön Suomen sijainnista (=I don't have a glue!). Hän oli hirveän otettu, ettemme puhu äidinkielenämme englantia ja silti puhumme englantia. Moneen otteeseen käydessään kysymässä meiltä, tarvitsemmeko mitään, hän kysyi aina jotakin Suomeen liittyvää, kuten mitä syömme, kuinka äännämme aakkosemme ja miten lasketaan kymmeneen. Hän toisti moneen kertaan epäilynsä, että puhumamme kieli on omakeksimäämme. Tämä ihana tarjoilija ei varmaan ollut elämässään käynyt oman kylänsä ulkopuolella ja hän vahvisti käsitykseni siitä, mitä olen lukenut, että vain puolet amerikkalaisista löytävät New Yorkin kartalta ja että vain viidenneksellä amerikalaisista on passi!

Iltapäivällä ylitettyämme Arizonan rajan, vieraillessamme tervetuloa-keskuksessa saimme vinkin kansallispuistosta, joka voisi tehdä yli 500 mailin mittaiseen matkaamme pienen, muutaman kymmenen mailin lenkin. Olin päivällä valitellut, että kokemukseni Texasin, uuden Meksikon ja Arizonan interstateista eivät vastanneet odotuksiani, koska olin odottanut yksikaistaista, viivasuoraa, pölyävää aavikkotietä, ja tänään illalla Petrified Forest National Parkin kierroksella sain tuon kaiken. Yksikaistaisen Thelma ja Louise tien päälle sain mahtavan preerian vaihtelevine maastoineen, eri värisine hiekkoineen, korppeineen ja kivettyneine puineen. Kuvia näistä maisemista näkee jatkuvaan, mutta niiden upeuden tajuaa vasta siinä paikan päällä. Ja sitä upeutta ei näe, jos ajaa nopeaa interstatea, joten poikkeaminen kannattaa.

Tänään olemme yötä pienemmässä kaupungissa, Holbrookissa ja kello on täällä kymmenen tuntia Suomea jäljessä. Huomenna matka jatkuu Grand Canyonille ja Nevadan Las Vegasiin. Viva Las Vegas, and have a nice day.

Joonas sanoi mun blogien olevan tylsiä ilman kuvia, joten tässä jotakin. Lähinnä äidille vahvistukseksi siitä, että elossa ollaan.

Kyllä, kaikki on Texasissa suurempaa!

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme aamulla liikenteeseen Chickashasta. Ensin suuntasimme läheisen kaupungin, Anadarkon intiaanikylään (Indian City USA). Matkaoppaista olin lukenut, että puistossa olisi seitsemän intiaaniheimon uudelleen rakennetut (=reconstructed) kylät. Saapuessamme perille puoli kymmeneltä, olimme päivän ensimmäiset vierailijat, ja olin silloin vähän, että voi itku.. Odotellessamme kello kymmenen kierroksen alkua, tutustuimme keskuksen museoon, jossa esiteltiin kullekin heimolle tunnuksenomaisia tavaroita. Vaikka olimme ainoat kierrokselle osallistujat, kuulutukset kierrokselle tulivat kaiuttimista kuten suuremmallekin ryhmälle, järjestelyt olivat mietittyjä, ja lähes kaikki työntekijät alueella olivat intiaaneja. Oppaamme Vanessa Paukeigope Jennings osoittautui mukavaksi ja hyvin arvonsa tuntevaksi intiaani-granmammaksi. Hän kierrätti meitä ”kylästä” toiseen golfkärryillä ja kertoi elävästi kunkin heimon historiasta ja kierroksella näkemistämme rakennuksista. Suuri osa rakennuksista oli alkuperäisiä, mutta huonossa kunnossa ja epäonnistuneesti korjailtuja. Puisto on selvästi kärsinyt rahapulasta. Kierroksen päätteeksi istuimme nurmikentän laidalle odottelemaan kierroksen huipennusta, intiaanitanssia. Seuraksemme yleisöön saimme myös muita turisteja. Huipennus intiaanitanssi todella olikin, koska paikalle saapui kolme intiaania, yksi pulleampi, tavallisiin vaatteisiin pukeutunut rumpali ja kaksi täysiin intiaanitamineisiin pukeutunutta tanssijaa. Esitetyt tanssit olivat aidontuntuisia ja sen jälkeen intiaanit tulivat juttelemaan yleisölleen. Kaiken kaikkiaan inkkarikylästä jäi lämmin ja aito tunnelma, ja toivon tosiaan, että puiston toiminta saa jatkua, koska tällaista en usko mistään muualta löytäväni!!

Inkkarien jälkeen käänsimme suuntamme länteen kohti Texasin rajaa. Matkan varrella Clintonissa poikkesimme Route 66 museoon, johon oli kivasti kerätty tavaraa ja muistoja koko Route 66 historian varrelta. Sieltä löytyi mm. Aatamin aikainen huoltoasema sekä diner, ja jokainen huone edusti yhtä vuosikymmentä tavaroineen, musiikkeineen ja tarinoineen. Vanhasta Route 66:stä on jäljellä enää lyhyitä pätkiä, suurimman osan jäätyä uusien teiden alle. Matkalla Clintonista Texasin Amarilloon poikkesimme useasti vanhoille Route 66 pätkille, ja niiden varrelta löytyi aika kuolleita kyliä.

Illan suussa saavuimme Amarilloon, joka on kuuluista Big Texan pihviravintolastaan. Poikkeuksellisen Big Texanista tekee heidän tarjoilema sika-iso (!!!) pihvi, jonka saa syödä ilmaiseksi, mikäli sen pystyy syömään lisäkkeineen tunnissa. Ravintolan yhteydessä on motelli ja motellilla on Texasin muotoinen uima-allas. Lisäksi mistä tahansa muusta hotellista saa ilmaisen limusiinikuljetuksen ravintolaan. Tämä on ihan överikorneria.. Koska Joonas on hullu lihansyöjä, lähdimme hotelliin kirjauduttuamme tsekkaamaan Big Texanin pihvit. Maanantai-iltana kuuden aikaan ravintola oli lyömätäynnä ja koko ajan uutta porukkaa tuli sisään. Tilaamamme isot oluet olivat lähes litraisia, ja Joonaksen tilaama pihvi oli taivaallisen ihana. Itse en ole niin pihvi-ihmisiä, joten tilasin muuta, mutta kaduin päätöstäni maistettuani Joonaksen lautaselta. Pihvi oli varmaan neljä tai viisi senttiä paksu, lautasen kokoinen ja mediumina mehukas ja pehmeä. Aivan loistava syy tulla Amarilloon!

Överikorneri no:3 - Escaladit pikkukylällä

Chickashassa on noin 16.000 asukasta, ja paikallisen autokaupan edustalla komeilee esittelyauton lisäksi 18 uutta (!!!) Cadillac Escaladea (hinta yli 75.000$). Siis vielä tälläisenä, kalliin bensiinin aikana, kun kukaan ei raaski ostaa paljon kuluttavaa autoa. Varkaudessa Megane Renaultin saaminen, tilauksen jättämisestä ainakin kolme vuotta sitten otti neljä kuukautta..

Ewingien jalanjäljissä

Tänään vierailimme "aidolla" karjatilalla, vaan ei millä tahansa ranchilla vaan Dallas -sarjasta tutulla Southfork Ranch:llä. Dallasia alettiin muistaakseni esittää vuonna 1978 ja sarjan tekemistä jatkettiin 13 vuotta. Sarjaa levitettiin 90 maahan, joiden kansallislipuista parisen kymmentä, mukaanlukien Suomen lippu, liehuu turistikohteeksi tehdyn keskuksen edustalla. Dallas oli ensimmäisiä seuraamiani jenkkisarjoja, joita pienenä tyttönä seurasin äidin kanssa. Jollen kovin väärin muista niin äiti luki minulle tekstityksiä, kun en itse ehtinyt tai osannut lukea niitä..? Soutfork Ranch:n päärakennus, Ewingien koti on jenkkimittapuun mukaan pieni kartano, ja siellä on filmattu Dallas -sarjasta ainoastaan ulkokohtaukset, sisäkohtaukset on tehty studiossa. Sarjassa asfalttipinnotteiset tiet pölyävät siihen levitetyn ruokasoodan ansiosta. Minä tykkäsin vierailusta huikeasti sen tuttuuden vuoksi, Joonas imi vaikutteita sisustuksesta remonttiamme varten ja Pirkko nautti tilan miniponeista ja longhorn -lehmistä.

Ennen Dallasista lähtöä, kävimme myös Dallasin suurimman ostarissa, Galleriassa. Galleria on upea, vähän Itäkeskuksen tyylinen ostoskeskus lasi-kattoineen, sillä poikkeuksella, että rakennuksessa on luistelurata eikä se ole älyttömän sekava ja ylilaajentunut. Virheen teimme mennessämme Galleriaan kello 10 aamulla, jolloin kaikki liikkeet olivat vielä kiinni sunnuntaiaamuna. Meidän parkkitalossammekaan ei ollut ruuhkaa, koska cadimaasturimme lisäksi kuusikerroksisessa rakennuksessa oli ainoastaan yksinäinen Mercury Grand Marquis. Melkoisia desperadoja olimme siis sekä kauppakeskukseksassa että parkkitalossa.

Illansuussa saavuimme Oklahoman, melkein pitää kartasta tarkistaa, Chickashaan. Chickasha sijaitsee Anadarkon, intiaanitaustastaan tunnetun kaupungin kyljessä. Majoituimme tänne hyvän hotellitarjonnan vuoksi, mutta aiomme osallistua huomenna Anadarkon intiaanikyläkierrokselle (Indian City USA). Illalla kävimme kylällä kaupassa ja pirtelöllä, mutta ainuttakaan intiaania emme täällä vielä ole nähneet..

Huomenna matka jatkuu takaisin Texasiin ja sen ehkä texasmaisimpaan kaupunkiin Amarilloon. Sieltä pitäisi saada ihan kunnon pihvit. Tähän mennessä olemme saaneet pelkästään Texasin mallin mukaan tehtyjä vohveleita, huomenna toivottavasti pääsemme pulikoimaan Texasin muotoiseen uima-altaaseen..

Rodeon tarpeessa Dallasissa

Olemme Dallasissa ja täällä on taas lähes sata fahrenheittia kuumaa. Tuossa after sunia nahkaani levitellessä hymyilin mielessäni, että kukahan neropatti keksisi after burn -ihmevoiteen. Aamu Houstonissa valkeni pilvisenä ja juttelimme aamiaisella, että varmaan saisimme sateita päivän aikana. Matkalla Dallasiin keli kuitenkin kirkastui ja muuttui helteiseksi.

Dallasin keskustassa suuntasimme ensin John F. Kennedyn murhapaikalle. Näytti hirveältä, kun ihmiset poukkoilivat ja poseerasivat kameroille keskellä tietä JFK:n ammuntapaikkaan maalatun rastin kohdalla. JFK:n murhamuseoon, Sixth Floor Museum, oli tautisen pitkät jonot, joten emme jääneet sinne seisoskelemaan, vaan lähdimme keskustaan kävelemään. Dallasin keskustassa on useita pilvenpiirtäjiä, ja keskusta oli ihmisistä tyhjillään tänään lauantaina. Yhdellä kadulla oli meneillään karnevaalit, ja sieltä löytyi jonkin verran porukkaa, mutta ei kuitenkaan mitään karnevaalimeininkiä. Meno oli vähän kuin Varkaudessa kesäkatu-iltana myöhään tai liian aikaisin. Joten ei paljon kavereille kertomista.

Iltapäivällä suuntasimme 30 mailin päähän Fort Worthiin seuraamaan rodeota. Odotuksemme olivat korkealla, koska olimme opaskirjamme (Lonely Planet: USA) ja welcome centeristä saamiemme aineistojen pohjalta saaneet käsityksen ettei esitystä kannattaisin missata. Väärää tietoa! Fort Worthin Stockyard pe-la iltapäivän rodeo oli väliaikoineen 45 minuutin mittainen näytös cowboyden maneereista: Ampumis-, raippa-, köysi- ja ratsastustrikkejä. Temput olivat amatöörimäisiä, ja ne epäonnistuivat useaan otteeseen ensiyrittämällä. Lisäksi esitystä pitkittivät lakit kädessä, seisaaltaan sisääntuotu jenkkilippu, kansallislaulu sekä tanssiva inkkari ja moneen otteeseen countrya laulanut kitaracowboy. Odotimme koko ajan, että show pääsisi alkamaan ja sisään päästettäisiin vikuroivat hevoset ja raivopäinen karja, mutta ei. Kaiken täyteohjelmaksi luulemani pelleilyn päätteeksi pidettiin arpajaiset ja lähdettiin pois!! Showhun pettyneet olisivat saaneet hyvitystä lippukassalta, mutta suomalaisethan ei valita ja lähdimme vain pettyneinä pois.

Fort Worth ja erityisesti sen Stockyard ovat Stockyard rodeon sijaan vierailunarvoisia paikkoja. Stockyard on aito, pieni lännenkylä, joka on viritetty turismille (eli karjatorit ja muut hallit on muutettu toreiksi ja hotelleiksi). Kaikki on kuitenkin tehty huumorimielellä, vanha säilyttäen. Kaiken kohokohta oli longhorn -härkien läpimarssi kylän läpi areenalle. Hienoa ovat myös kohtuuhintaiset ruuat (mm. iron chef Tim Loven hampurilaisravintola Love Shack), vanha höyryveturirata ostarin läpi sekä suloisen ihana kuumuus..

Nyt olemme hotellissamme Dallasin lähellä Addisonissa. Monissa aiemmissa hotelleissamme on ollut allasalue, mutta tänään uskaltauduin jopa veteen, kun porealtaan vesi oli oikeasti kuumaa. Nyt on olo kuin olisi käynyt saunassa. Vielä kun saisi pullon Karhua (nämä jenkkioluet on niin laimean makuisia) ja lihapullia. Mutta kyllä saan unta ilmankin ;)

Turhaa tietoa: Dallasin suuntanumero on 972 = vanha Varkauden suuntanumero.

Houston, Eagle has landed

Minä en ole aiemmin ollut kiinnostunut avaruusmatkailusta, ja tänään sain huomata etten myöskään tiennyt tuon taivaallista moisesta toiminnasta. Avoimin mielin läksin kuitenkin Johnson Space Centeriin, koska Joonas oli siitä niin innoissaan puhunut. Keskus oli hyvin mielenkiintoinen ja opin älyttömästi NASA:n toiminnasta tämän päivän aikana. Näkökulma tosin oli hyvin jenkki-isänmaallinen, mutta kun sen suodattaa niin tieto oli opettavaista.

Yllättävintä minulle oli, että NASA Houstonin avaruuskeskus oli samalla alueella huvittelukeskuksen kanssa, ja että oikeasti pääsimme kierrokselle avaruuskeskukseen. Rakennuksia alueella on kymmeniä ja kaikki ovat suurimman eli viidennen luokan hurrikaanin kestäviä, joten aikamoisia, ikkunattomia bunkkereita ne olivat. Ajelimme bunkkerien välissä junavaunuilla, vierailimme 60-70 -luvunaikaisessa valvomossa ja hiplasimme 60-luvun Apollo -rakettia. Hirveän vähän siitä raketista on jäänyt jäljelle sen palatessa maahan. Lukuunottamatta tram-kierrosta näyttelyt tapahtuivat sisätiloissa. Kaikesta mielenkiintoisuudestaan huolimatta, minulle jäi vierailusta mieleen, että siellä oli hirveän kylmä. Muutenkin tulen koko jenkkilän muistamaan helevetin kylmänä paikkana. Ulkona on paahtava ja kostea kuumuus, joten pitää pukeutua kevyesti, mutta kaikissa sisätiloissa mukaanlukien autossa on jääkaapin kylmyys. Ei sovi tytölle, joka on heittää talviturkkinsa heinäkuussa, jos silloinkaan..

Nyt majailemme hienossa lentokenttähotellissa, ja jatkamme matkaa aamulla Dallasiin. Tavoitteenamme on huomenna käydä Dallasin keskustassa, JFK:n kohtalon pohjalle rakennetussa museossa sekä ajaa Fort Worthiin seuraamaan rodeota. Aikataulu on haasteellinen, mutta koska emme halua ottaa huolta siitä, jäämme Dallasin seudulle yhdeksi ylimääräiseksi yöksi, jos tarve niin vaatii.

Houston, we got a problem..

New Orleansin hotellimme sijaitsi ihan kaupungin ytimessä, ranskalaisen korttelin tuntumassa, joten kahteen päivään meidän ei tarvinnut liikkua autolla minnekään. Tullessamme hotelliin, parkkityyppi (valet parking) vei punaisen paholaisemme parkkiin, ja auton avaimia vastaan saimme lipetin, jolla lunastimme automme tänä aamuna. Vasta tsekkautuessamme ulos hotellista, tutkimme lipettiä tarkemmin, ja siinä sanottiin, ettei hotelli vastaa autolle mahdollisesti aiheutuneista vaurioista what so ever. Eli jos parkkityyppi kolhisi autoa niin se olisi oma mokamme. No meidän auto oli palautuessaan ihan kunnossa, mutta aika kovat ehdot valet parkingissa.

Tänään ajoimme Louisianasta Texasin Houstoniin. Texasin rajalla poikkesimme osavaltion welcome centeriin, josta saimme kasan esitteitä ja karttoja matkaamme varten. Keskuksen terassilta lähtee laituri, joka mutkittelee rakennuksen takaa lähtevän suon päällä. Louisianassa ja ainakin Texasin itärajan tuntumassa on tautisen paljon suota. Tiet ovat suurelta osin rakennettu soiden päälle, ja asfaltilla olemme useaan otteseen nähneet autojen yliajamia alligaattorin raatoja. Kerran näimme myös kilpikonnan mönkimässä tien yli. Tervetuloa-keskuksen luontopolulla pääsimme näkemään läheltä kilpikonnia ja oluttuopin kokoisia, isosilmäsammakoita. Elukoita olisi voinut seurata vaikka kuinka kauan, mutta paahtava kuumuus ajoi miehet ilmastoituun autoon, ja olihan meidän naisten seurattava, jottei jäätäisi kyydistä.

Aamulla tutkimme hotels.com:n tarjontaa hotellien suhteen Houstonista, mutta päätimme olla varaamatta huonetta etukäteen, koska tiesimme saavamme tervetuloa-keskuksesta majoituskuponkeja, joilla yöpyisimme netin kautta tehtävää varausta edullisemmin. Joopa joo, hyvin "tiedetty". Kuponkeja saatiin, mutta me emme osanneet ottaa huomioon, että tänään on jenkkien itsenäisyyspäivän (4th of July, Independence Day) aatto. Tiedettiinhän me, että huominen olisi juhlapäivä, mutta emmehän me osanneet päätellä, että poikkeustila alkaisi jo tänään. Niinpä Naton Space Centerin läheltä valitsemamme Motel 8:n huoneen hinnaksi saimmekin 109$ vajaan kuuden kympin sijaan. Naapurista löysimme toisen hotellin, jossa huone irtosi 75$:lla, joten jäimme tähän. Umpimähkään valittu hotelli Microtel osoittautui siistiksi, ja hotellin aulasta löytyy jopa aamiaishuone, eli odotettavissa aamiaisella on muutakin kuin tusinadonitseja ja kahvia. Lisäksi Space Center, jonne olemme menossa huomenna, on ihan tuossa näköetäisyydellä ja pihapiiristä löytyi hyvä ravintola, jonka rauhaa kävimme äsken häiritsemässä. Ravintolassa oli systeemi, että listalta valittiin ruoka ja kaksi lisäkettä, ja ruuat piti itse osata kerätä eri tiskeiltä. Eihän me osattu ensin ottaa salaattia, ja sitten lämpimiä vaan seilasimme ees taas ennenkuin tarjottimillamme oli haluamamme ruuat. Aika pitkät jonot kerkesivät kehittyä meidän pähkäillessä syömisiämme. Jukka sai lisukkeita enemmänkin kuin halusi, kun ei ymmärtänyt keittäjien kysymyksiä ja vastaili vaan oukei. Täällä englanninkieli alkaa olla jo niin epäselvää, ettei siitä ota erkkikään tolkkua.

Ensi yöstä saattaa tulla hikinen, koska ilmastointilaitteemme ei toimi kunnolla. Emme kuitenkaan viitsi valittaa, kun olemme niin onnellisia, että meillä yleensä on katto päämme päällä. Huomenna pysyttelemme edelleen Houstonissa, mutta vaihdamme hotellia kaupungin pohjoispuolelle. Itsepäisyyspäivän hulinoista oppineina teimme varauksen tänään netissä.

New Orleans illalla

Huolimatta siitä, että Bourbon Streetillä oli odotettua vähemmän ihmisiä ja jotkut klubit kaikuivat tyhjyyttään, New Orleansin nightlife lunasti lupaukset. Valitsimme illanviettopaikaksemme Funky Pirate Blues Clubin, jossa esiintyi Big Al Carson yhtyeensä the Blues Mastersin kanssa. Saapuessamme klubille, olimme ainoat asiakkaat, mutta pikkuhiljaa paikka alkoi täyttyä.

Big Al osoittautui tosi suureksi. Istuessaan lavalla, rumpali soittovälineineen peittyi kokonaan hänen taakseen. Ruokapalkalla ei Big Aliä kannattaisi kenenkään talouttaan kunnioittavan firman ottaa esiintymään. Mutta se musiikki.. Aivan älyttömän taitava blues-laulaja ja koomikko Al, hienon bändinsä kanssa oli upea kokemus.

Big Al YouTubessa

Settinsä ensimmäisen puoliskon aikana Al valitsi minut yleisön joukosta keräämään tipit bändille. Siinä sitä tuotiin taas Suomea maailmankartalle kun kiertelin ison tippikupin kanssa yleisön joukossa hokemassa "kiitos".

Aamulla jatkamme seikkaluamme New Orleansin kartanomaisemien kautta Texasin Houstoniin. Mutta ensin unta palloon ja akut lataukseen.

New Orleans päivällä

Tänään tutustuimme New Orleansin keskustaan eli ns. French Quarteriin ja sen ympäristöön. Aamulla suuntasimme Jackson Squarella sijaitsevaan turisti-infoon, josta saimme karttoja ja opastusta, mihin meidän kannattaisi kaupungissa keskittyä. Opas esitteli meille avuliaasti myös hurrikaani Katrina -tapahtumaa.

Koko keskusta oli vielä unilla, kun lähdimme hotellista aamulla. Iso osa liikkeistä avautui vasta aamupäivällä ja rakennusmiehetkin ilmaantuivat tikkailleen vasta kymmenen jälkeen. Tällä kaupungilla tosiaan on oma rytminsä. Illalla juhlitaan ja tanssitaan, ja aamulla nukutaan myöhään. Päivällä väki hieman lisääntyi kylillä, mutta pääosa kaupungilla liikkuneista oli turisteja kuten me. Paikallisia kaupunkilaisia emme juuri nähneet muualla kuin tiskin takana. Turistejakaan ei loppukädessä taida täällä paljon olla, koska keskustassa oli väljää ja ravintoloilla kova kilpailu asiakkaista. Myös hinnat ovat kaukana Disney World -tasosta. Myös suuri Riverwalk -ostari French Quarterin kupeessa on taatusti tehty suuremmille turistimassoille kuin mitä siellä tänään oli. Jotenkin kaupungista jäi sellainen kuva, että New Orleansin turismin kultakausi olisi mennyttä aikaa.?

French Quarter on hurmaava ja sieltä löytyy mitä ihanempia kauppoja. Kaupoissa ei tuputeta, mutta ollaan kuulolla, jos asiakkaalla on jotakin kysyttävää. Kun jotakin mielenkiintoista löytyy, yleensä joutuu ensin ottamaan kontaktia myyjään, koska hintoja ei monestikaan ole näkyvillä. French Marketilla päästiin myös tinkimään. Tein mielestäni hyvät kaupat tingittyäni hopeariipuksen hinnan 38$:sta 20$:in.

Joonaksen äiti, Pirkko jäi eläkkeelle keväällä, ja löysimme tänään hänelle, entiselle musiikinopettajalle eläkeduunin: Urkuriksi Natchez -siipirataslaivan katolle! Satuimme kävelemään Missisipin rantaa juuri Natchezin tehdessä lähtöä jokiristeilylle. Koko ranta raikui kevyttä urkumusiikkia, ja tultuamme lähemmäs saimme todeta, että musiikki oli lähtöisin uruista laivan katolta. Joku mummeli soitti niitä urkuja ja urkupillit vain vilkkuivat liekkejä ja savusivat sävelten raikuessa. Tsekkaa video urkurista.




Iltapäivällä menimme syömään hotellimme lähellä sijaitsevaan Mother's Restaurantiin. Paikka oli ihan mustien mesta, mutta ystävällisesti meidät neuvottiin tekemään tilaus tiskille ja menemään pöytään odottamaan eväitä. Ruokia odotellessa ja myös ruokailun aikana, paikan ainakin 70-vuotias isäntä esitteli meille nuoruusaikaisia kuviaan ja lauloi Elvistä. Meidän muiden ruokavalinnat onnistuivat ja saimme eteemme muhkeat lihalla täytetyt sämpylät, mutta Jukka sai omelettinsa kanssa kasan jotakin hirssipuuroa tai vastaavaa. Naminami.

Bourbon Street oli hiljainen päiväsaikaan ja olemme pian lähdössä katsastelemaan onko meno vilkastumaanpäin illasta. Klubeilla tuntuisi olevan paljon esiintyjiä, joten suurella todennäköisyydellä pääsemme kuuntelemaan myös elävää musiikkia. Päivällä opimme jo sen verran, että Bourbon Streetillä juomat myydään muovituopeissa ja tuopin voi ottaa mukaansa kadulle lähtiessä. Join jo päivällä yhden "Hand Grenate" -daigerin, ja illalla pitää ottaa ainakin toinen samanlainen.

Automatka New Orleansiin

Tänä päivänä olemme ylittäneet taas useamman osavaltion rajan ja pistäytyneet mitä kummallisemmissa paikoissa, mutta yritän hieman muistella, missä kaikkialla tuli käytyä. Lähdimme Panama Citystä highwaytä kohti länttä. Highwayn ja rannan väliin jää kymmenien mailien matkalta kaistale maata, joka on rakennettu enemmän tai vähemmän täyteen hotelleja, huviloita ja golf -kenttiä. Sisämaan puolella on valtavat alueet ostareita, ravintoloita, ja ennen kaikkea kirkkoja. Täällä syvässä etelässä kirkkoja on joka mutkassa, parhaimmillaan molemmin puolin tietä on kilpailevien seurakuntien kirkot. On tietysti nättejä, tornillisiakin kirkkoja, mutta suuri osa maaseudun kirkoista on järkyttävän rumia latoja. Mummolani navettakin (lehmistä luovuttu 90-luvun alussa) on nätimpi kuin moni matkalla näkemämme kirkko. Kirkon tuoksu saattaisi kuitenkin olla navetan hajua miellyttävämpää.

Highway sivuaa upeaa Meksikonlahden rantaa ja kuten sanottu, amerikkalaisturisteille on varattu parhaat paikat. Ennen Pensacolaa ja Alabaman rajaa poikkesimme highwayltä Santa Rosa -saarelle. Santa Rosa Island, "Florida's most kept secret" on alussa upea rantalomasaari, joka on kuorrutettu sokerinvalkoisella, hienolla hiekalla. Saari on kymmeniä maileja pitkä, mutta ajaessamme saaren halki aloimme pohtia eteen avautuvia maisemia: Turistialue muuttui autioksi dyyniksi, hiekasta pilkisteli asfaltia kappaleita ja puut muuttuivat lehdettömiksi. Sitten tie alkoi muuttua hiekkaiseksi ja lopulta vastassa oli umpikuja, dead end. Oli siis käännyttävä takaisin. Vastauksen kummitusmaisiin maisemiin saimme opaskirjasta, joka tiesi, että hurrikaani Ivan oli repinyt ja heitellyt asfalttitien pitkin dyynejä, tuhonnut talot ja repinyt puut suurelta osin saarta, ja tästä syystä osa saaresta oli vielä tänäänkin suljettuna. Jälkikäteen katsoimme Google Earthistä suljetulla alueellakin olevan rakennuksia, mutta sinne meitä ei kuitenkaan päästetty ajelemaan.

Alabama kapenee etelään, mistä syystä tämän osavaltion osuus päivän ajomatkastamme jäi lyhyeksi. Ajoimme edelleen highwaytä läpi Alabaman Mobileen, josta lähdimme ajamaan, karttakirjamme suosittelemaa pienempää US-90 tietä. Mobilesta siirryimme Missisippin osavaltioon, joka koki kovimman kohtalon hurrikaani Katrinan jäljiltä. Tie on hidas ajaa, mutta sen varrella tosiaankin näkee hyvin monenlaista asumusta ja yritystä. Aika järkyttävissä oloissa kuten asuntovaunuissa, pyörillä liikkuvissa taloissa ja kaameissa hökkeleissä ihmiset siellä asuvat. Olen tiennyt, että ihmiset joutuvat raatamaan täällä elantonsa eteen ja ovat köyhiä, mutta en kuitenkaan olisi kuvitellut törmääväni tälläiseen kurjuuteen.

Biloxi on kaupunki, jonka Katrina käytännössä huuhteli mukaansa. Tällä hetkellä, kolme vuotta Katrinasta kaupunki on edelleen jälleenrakennustilassa. Hienot kasinot ja hotellit sekä joitakin hienoimpia asuinrakennuksia ja huviloita on jo pystyssä, mutta iso osa kaupunkia on edelleen kivijalassa. Teiden varsilla ei juurikaan näy hurrikaanin repimiä vaan purettuja taloja ja jälleenrakentamattomia tontteja. Puut ovat suurelta osin lehdettömiä raatoja. Tämä saa miettimään, muuttavatkohan vanhat biloxilaiset enää takaisin, vai tuleekohan kaupungista enää muuta kuin toinen Las Vegas hienoine huvittelumahdollisuuksineen..

Illan suussa saavuimme Lousianaan ja New Orleansiin. Matkamme kesti mielenkiintoisten kohteiden ja hitaan tievalinnan vuoksi ajateltua pidempään, joten olimme iloisia, että olimme varanneet hotellin aamulla hotels.com:n kautta. Ajaessa kaupungin läpi hotelliimme saimme todeta tulleemme todella syvään, todella mustien asuttamaan etelään, koska vasta ihan keskustassa näimme ensimmäiset valkoihoiset. Olen lukenut opaskirjasta, että New Orleansin väkiluku on puolittunut Katrinan jälkeen, ja tämä on ehkä syynä laitakaupungin kuihtuneeseen tilaan. Joka puolella näkyy suljettuja ostoskeskuksia, yrityksiä ja asuintaloja. Keskustaanpäin tullessa maisema muuttuu kotoiseksi omakotialueeksi ja edelleen vanhaksi, ranskalaiseksi New Orleansiksi. Hotellimme, Ambassador sijaitsee muutama kortteli keskustasta, mutta muuta käsitystä minulla ei vielä kylästä ole. Huomenna korjataan tilanne, kun tutustun tähän historialliseen, jazzin syntymäkaupunkiin.

Byebye Orlando! Hello Panama City!

Tänään lähdimme Orlandosta kohti villiä länttä. Oli helpotus päästä pois Orlandon turistivilinästä ja päästä taas kiinni siihen oikeaan jenkkielämään, jota tänne tultiin katsomaan. Valitsimme I-10 interstaten sijaan vanhan valtatien US-90:n koska tätä suositeltiin karttakirjassamme. Leveiltä interstateiltahan ei näy juuri mitään muuta kuin mehtää, mutta pienemmät tiet kulkevat läpi kylien ja peltojen. Matkanteon hitaus ei haittaa meitä turisteja, koska meillä ei ainakaan yleensä ole kiire minnekään. Tällä hetkellä me olemme sitä paitsi päivän edellä alkuperäistä matkasuunnitelmaamme.

Tämäkin päivä oli sateinen kuten joka ikinen Floridassa viettämämme päivä, mikä saikin minut miettimään olenko tuonut sateen mukanani aurinkoiseen appelsiinimaahan.. Minä tykkään yli kaiken kuumasta ja helteestä, mutta hyvin harvoin tai lyhyinä pätkinä pystyn siitä nauttimaan, koska heti kohta aurinko tuntuu menevä pilveen aina siellä missä olen. Odotukseni helteen suhteen olivat kovat tänne tullessa, koska niin monet olivat varoitelleet meitä kestämättömästä kuumuudesta, mutta näköjään minä kumoan luonnonlakeja ja tuon sateet tullessani..

Säästäkin huolimatta, saavuimme Panama Cityyn illan suussa ja saimme hotellihuoneen kaupungin laidalta. Matkalla siirsimme kelloja tunnin taaksepäin eli nyt aikaeroa Suomeen on 8 tuntia. Kirjoittaessani tätä tekstiä, kello kotona on puoli seitsemän aamulla. Huomenta vaan!

Panama City on melko tavallinen amerikkalainen merenrantakaupunki, mutta ylitettyämme Hathaway -sillan siirryimme toiseen maailmaan. Tätä toista maailmaa kutsutaan Punaniskojen Rivieraksi (=Panama City Beach + muut rannat) eikä suotta. Rannikko on ihanaa valkoista hiekkaa, mutta korkeiden hotelli- ja lomaosakerakennelmien takaa ei ihanuudesta saa mitään kuvaa. Ranta katua reunustavat ravintoloiden ja kauppojen neonvalot, ja katukuvasta mieleen tulee lähinnä Turkki. Panama City Beachillä saa kuitenkin miellyttävämpää palvelua kuin Turkin basaarikujilla.

Aamulla jatkamme rannikkoa pitkin New Orleansiin, jossa onkin sitten meininki viettää pari päivää. Sadetta on tiedossa huomiseksikin, jippii!