Olemme Dallasissa ja täällä on taas lähes sata fahrenheittia kuumaa. Tuossa after sunia nahkaani levitellessä hymyilin mielessäni, että kukahan neropatti keksisi after burn -ihmevoiteen. Aamu Houstonissa valkeni pilvisenä ja juttelimme aamiaisella, että varmaan saisimme sateita päivän aikana. Matkalla Dallasiin keli kuitenkin kirkastui ja muuttui helteiseksi.
Dallasin keskustassa suuntasimme ensin John F. Kennedyn murhapaikalle. Näytti hirveältä, kun ihmiset poukkoilivat ja poseerasivat kameroille keskellä tietä JFK:n ammuntapaikkaan maalatun rastin kohdalla. JFK:n murhamuseoon, Sixth Floor Museum, oli tautisen pitkät jonot, joten emme jääneet sinne seisoskelemaan, vaan lähdimme keskustaan kävelemään. Dallasin keskustassa on useita pilvenpiirtäjiä, ja keskusta oli ihmisistä tyhjillään tänään lauantaina. Yhdellä kadulla oli meneillään karnevaalit, ja sieltä löytyi jonkin verran porukkaa, mutta ei kuitenkaan mitään karnevaalimeininkiä. Meno oli vähän kuin Varkaudessa kesäkatu-iltana myöhään tai liian aikaisin. Joten ei paljon kavereille kertomista.
Iltapäivällä suuntasimme 30 mailin päähän Fort Worthiin seuraamaan rodeota. Odotuksemme olivat korkealla, koska olimme opaskirjamme (Lonely Planet: USA) ja welcome centeristä saamiemme aineistojen pohjalta saaneet käsityksen ettei esitystä kannattaisin missata. Väärää tietoa! Fort Worthin Stockyard pe-la iltapäivän rodeo oli väliaikoineen 45 minuutin mittainen näytös cowboyden maneereista: Ampumis-, raippa-, köysi- ja ratsastustrikkejä. Temput olivat amatöörimäisiä, ja ne epäonnistuivat useaan otteeseen ensiyrittämällä. Lisäksi esitystä pitkittivät lakit kädessä, seisaaltaan sisääntuotu jenkkilippu, kansallislaulu sekä tanssiva inkkari ja moneen otteeseen countrya laulanut kitaracowboy. Odotimme koko ajan, että show pääsisi alkamaan ja sisään päästettäisiin vikuroivat hevoset ja raivopäinen karja, mutta ei. Kaiken täyteohjelmaksi luulemani pelleilyn päätteeksi pidettiin arpajaiset ja lähdettiin pois!! Showhun pettyneet olisivat saaneet hyvitystä lippukassalta, mutta suomalaisethan ei valita ja lähdimme vain pettyneinä pois.
Fort Worth ja erityisesti sen Stockyard ovat Stockyard rodeon sijaan vierailunarvoisia paikkoja. Stockyard on aito, pieni lännenkylä, joka on viritetty turismille (eli karjatorit ja muut hallit on muutettu toreiksi ja hotelleiksi). Kaikki on kuitenkin tehty huumorimielellä, vanha säilyttäen. Kaiken kohokohta oli longhorn -härkien läpimarssi kylän läpi areenalle. Hienoa ovat myös kohtuuhintaiset ruuat (mm. iron chef Tim Loven hampurilaisravintola Love Shack), vanha höyryveturirata ostarin läpi sekä suloisen ihana kuumuus..
Nyt olemme hotellissamme Dallasin lähellä Addisonissa. Monissa aiemmissa hotelleissamme on ollut allasalue, mutta tänään uskaltauduin jopa veteen, kun porealtaan vesi oli oikeasti kuumaa. Nyt on olo kuin olisi käynyt saunassa. Vielä kun saisi pullon Karhua (nämä jenkkioluet on niin laimean makuisia) ja lihapullia. Mutta kyllä saan unta ilmankin ;)
Turhaa tietoa: Dallasin suuntanumero on 972 = vanha Varkauden suuntanumero.
sunnuntai 6. heinäkuuta 2008
lauantai 5. heinäkuuta 2008
Houston, Eagle has landed
Minä en ole aiemmin ollut kiinnostunut avaruusmatkailusta, ja tänään sain huomata etten myöskään tiennyt tuon taivaallista moisesta toiminnasta. Avoimin mielin läksin kuitenkin Johnson Space Centeriin, koska Joonas oli siitä niin innoissaan puhunut. Keskus oli hyvin mielenkiintoinen ja opin älyttömästi NASA:n toiminnasta tämän päivän aikana. Näkökulma tosin oli hyvin jenkki-isänmaallinen, mutta kun sen suodattaa niin tieto oli opettavaista.
Yllättävintä minulle oli, että NASA Houstonin avaruuskeskus oli samalla alueella huvittelukeskuksen kanssa, ja että oikeasti pääsimme kierrokselle avaruuskeskukseen. Rakennuksia alueella on kymmeniä ja kaikki ovat suurimman eli viidennen luokan hurrikaanin kestäviä, joten aikamoisia, ikkunattomia bunkkereita ne olivat. Ajelimme bunkkerien välissä junavaunuilla, vierailimme 60-70 -luvunaikaisessa valvomossa ja hiplasimme 60-luvun Apollo -rakettia. Hirveän vähän siitä raketista on jäänyt jäljelle sen palatessa maahan. Lukuunottamatta tram-kierrosta näyttelyt tapahtuivat sisätiloissa. Kaikesta mielenkiintoisuudestaan huolimatta, minulle jäi vierailusta mieleen, että siellä oli hirveän kylmä. Muutenkin tulen koko jenkkilän muistamaan helevetin kylmänä paikkana. Ulkona on paahtava ja kostea kuumuus, joten pitää pukeutua kevyesti, mutta kaikissa sisätiloissa mukaanlukien autossa on jääkaapin kylmyys. Ei sovi tytölle, joka on heittää talviturkkinsa heinäkuussa, jos silloinkaan..
Nyt majailemme hienossa lentokenttähotellissa, ja jatkamme matkaa aamulla Dallasiin. Tavoitteenamme on huomenna käydä Dallasin keskustassa, JFK:n kohtalon pohjalle rakennetussa museossa sekä ajaa Fort Worthiin seuraamaan rodeota. Aikataulu on haasteellinen, mutta koska emme halua ottaa huolta siitä, jäämme Dallasin seudulle yhdeksi ylimääräiseksi yöksi, jos tarve niin vaatii.
Yllättävintä minulle oli, että NASA Houstonin avaruuskeskus oli samalla alueella huvittelukeskuksen kanssa, ja että oikeasti pääsimme kierrokselle avaruuskeskukseen. Rakennuksia alueella on kymmeniä ja kaikki ovat suurimman eli viidennen luokan hurrikaanin kestäviä, joten aikamoisia, ikkunattomia bunkkereita ne olivat. Ajelimme bunkkerien välissä junavaunuilla, vierailimme 60-70 -luvunaikaisessa valvomossa ja hiplasimme 60-luvun Apollo -rakettia. Hirveän vähän siitä raketista on jäänyt jäljelle sen palatessa maahan. Lukuunottamatta tram-kierrosta näyttelyt tapahtuivat sisätiloissa. Kaikesta mielenkiintoisuudestaan huolimatta, minulle jäi vierailusta mieleen, että siellä oli hirveän kylmä. Muutenkin tulen koko jenkkilän muistamaan helevetin kylmänä paikkana. Ulkona on paahtava ja kostea kuumuus, joten pitää pukeutua kevyesti, mutta kaikissa sisätiloissa mukaanlukien autossa on jääkaapin kylmyys. Ei sovi tytölle, joka on heittää talviturkkinsa heinäkuussa, jos silloinkaan..
Nyt majailemme hienossa lentokenttähotellissa, ja jatkamme matkaa aamulla Dallasiin. Tavoitteenamme on huomenna käydä Dallasin keskustassa, JFK:n kohtalon pohjalle rakennetussa museossa sekä ajaa Fort Worthiin seuraamaan rodeota. Aikataulu on haasteellinen, mutta koska emme halua ottaa huolta siitä, jäämme Dallasin seudulle yhdeksi ylimääräiseksi yöksi, jos tarve niin vaatii.
perjantai 4. heinäkuuta 2008
Houston, we got a problem..
New Orleansin hotellimme sijaitsi ihan kaupungin ytimessä, ranskalaisen korttelin tuntumassa, joten kahteen päivään meidän ei tarvinnut liikkua autolla minnekään. Tullessamme hotelliin, parkkityyppi (valet parking) vei punaisen paholaisemme parkkiin, ja auton avaimia vastaan saimme lipetin, jolla lunastimme automme tänä aamuna. Vasta tsekkautuessamme ulos hotellista, tutkimme lipettiä tarkemmin, ja siinä sanottiin, ettei hotelli vastaa autolle mahdollisesti aiheutuneista vaurioista what so ever. Eli jos parkkityyppi kolhisi autoa niin se olisi oma mokamme. No meidän auto oli palautuessaan ihan kunnossa, mutta aika kovat ehdot valet parkingissa.
Tänään ajoimme Louisianasta Texasin Houstoniin. Texasin rajalla poikkesimme osavaltion welcome centeriin, josta saimme kasan esitteitä ja karttoja matkaamme varten. Keskuksen terassilta lähtee laituri, joka mutkittelee rakennuksen takaa lähtevän suon päällä. Louisianassa ja ainakin Texasin itärajan tuntumassa on tautisen paljon suota. Tiet ovat suurelta osin rakennettu soiden päälle, ja asfaltilla olemme useaan otteseen nähneet autojen yliajamia alligaattorin raatoja. Kerran näimme myös kilpikonnan mönkimässä tien yli. Tervetuloa-keskuksen luontopolulla pääsimme näkemään läheltä kilpikonnia ja oluttuopin kokoisia, isosilmäsammakoita. Elukoita olisi voinut seurata vaikka kuinka kauan, mutta paahtava kuumuus ajoi miehet ilmastoituun autoon, ja olihan meidän naisten seurattava, jottei jäätäisi kyydistä.
Aamulla tutkimme hotels.com:n tarjontaa hotellien suhteen Houstonista, mutta päätimme olla varaamatta huonetta etukäteen, koska tiesimme saavamme tervetuloa-keskuksesta majoituskuponkeja, joilla yöpyisimme netin kautta tehtävää varausta edullisemmin. Joopa joo, hyvin "tiedetty". Kuponkeja saatiin, mutta me emme osanneet ottaa huomioon, että tänään on jenkkien itsenäisyyspäivän (4th of July, Independence Day) aatto. Tiedettiinhän me, että huominen olisi juhlapäivä, mutta emmehän me osanneet päätellä, että poikkeustila alkaisi jo tänään. Niinpä Naton Space Centerin läheltä valitsemamme Motel 8:n huoneen hinnaksi saimmekin 109$ vajaan kuuden kympin sijaan. Naapurista löysimme toisen hotellin, jossa huone irtosi 75$:lla, joten jäimme tähän. Umpimähkään valittu hotelli Microtel osoittautui siistiksi, ja hotellin aulasta löytyy jopa aamiaishuone, eli odotettavissa aamiaisella on muutakin kuin tusinadonitseja ja kahvia. Lisäksi Space Center, jonne olemme menossa huomenna, on ihan tuossa näköetäisyydellä ja pihapiiristä löytyi hyvä ravintola, jonka rauhaa kävimme äsken häiritsemässä. Ravintolassa oli systeemi, että listalta valittiin ruoka ja kaksi lisäkettä, ja ruuat piti itse osata kerätä eri tiskeiltä. Eihän me osattu ensin ottaa salaattia, ja sitten lämpimiä vaan seilasimme ees taas ennenkuin tarjottimillamme oli haluamamme ruuat. Aika pitkät jonot kerkesivät kehittyä meidän pähkäillessä syömisiämme. Jukka sai lisukkeita enemmänkin kuin halusi, kun ei ymmärtänyt keittäjien kysymyksiä ja vastaili vaan oukei. Täällä englanninkieli alkaa olla jo niin epäselvää, ettei siitä ota erkkikään tolkkua.
Ensi yöstä saattaa tulla hikinen, koska ilmastointilaitteemme ei toimi kunnolla. Emme kuitenkaan viitsi valittaa, kun olemme niin onnellisia, että meillä yleensä on katto päämme päällä. Huomenna pysyttelemme edelleen Houstonissa, mutta vaihdamme hotellia kaupungin pohjoispuolelle. Itsepäisyyspäivän hulinoista oppineina teimme varauksen tänään netissä.
Tänään ajoimme Louisianasta Texasin Houstoniin. Texasin rajalla poikkesimme osavaltion welcome centeriin, josta saimme kasan esitteitä ja karttoja matkaamme varten. Keskuksen terassilta lähtee laituri, joka mutkittelee rakennuksen takaa lähtevän suon päällä. Louisianassa ja ainakin Texasin itärajan tuntumassa on tautisen paljon suota. Tiet ovat suurelta osin rakennettu soiden päälle, ja asfaltilla olemme useaan otteseen nähneet autojen yliajamia alligaattorin raatoja. Kerran näimme myös kilpikonnan mönkimässä tien yli. Tervetuloa-keskuksen luontopolulla pääsimme näkemään läheltä kilpikonnia ja oluttuopin kokoisia, isosilmäsammakoita. Elukoita olisi voinut seurata vaikka kuinka kauan, mutta paahtava kuumuus ajoi miehet ilmastoituun autoon, ja olihan meidän naisten seurattava, jottei jäätäisi kyydistä.
Aamulla tutkimme hotels.com:n tarjontaa hotellien suhteen Houstonista, mutta päätimme olla varaamatta huonetta etukäteen, koska tiesimme saavamme tervetuloa-keskuksesta majoituskuponkeja, joilla yöpyisimme netin kautta tehtävää varausta edullisemmin. Joopa joo, hyvin "tiedetty". Kuponkeja saatiin, mutta me emme osanneet ottaa huomioon, että tänään on jenkkien itsenäisyyspäivän (4th of July, Independence Day) aatto. Tiedettiinhän me, että huominen olisi juhlapäivä, mutta emmehän me osanneet päätellä, että poikkeustila alkaisi jo tänään. Niinpä Naton Space Centerin läheltä valitsemamme Motel 8:n huoneen hinnaksi saimmekin 109$ vajaan kuuden kympin sijaan. Naapurista löysimme toisen hotellin, jossa huone irtosi 75$:lla, joten jäimme tähän. Umpimähkään valittu hotelli Microtel osoittautui siistiksi, ja hotellin aulasta löytyy jopa aamiaishuone, eli odotettavissa aamiaisella on muutakin kuin tusinadonitseja ja kahvia. Lisäksi Space Center, jonne olemme menossa huomenna, on ihan tuossa näköetäisyydellä ja pihapiiristä löytyi hyvä ravintola, jonka rauhaa kävimme äsken häiritsemässä. Ravintolassa oli systeemi, että listalta valittiin ruoka ja kaksi lisäkettä, ja ruuat piti itse osata kerätä eri tiskeiltä. Eihän me osattu ensin ottaa salaattia, ja sitten lämpimiä vaan seilasimme ees taas ennenkuin tarjottimillamme oli haluamamme ruuat. Aika pitkät jonot kerkesivät kehittyä meidän pähkäillessä syömisiämme. Jukka sai lisukkeita enemmänkin kuin halusi, kun ei ymmärtänyt keittäjien kysymyksiä ja vastaili vaan oukei. Täällä englanninkieli alkaa olla jo niin epäselvää, ettei siitä ota erkkikään tolkkua.
Ensi yöstä saattaa tulla hikinen, koska ilmastointilaitteemme ei toimi kunnolla. Emme kuitenkaan viitsi valittaa, kun olemme niin onnellisia, että meillä yleensä on katto päämme päällä. Huomenna pysyttelemme edelleen Houstonissa, mutta vaihdamme hotellia kaupungin pohjoispuolelle. Itsepäisyyspäivän hulinoista oppineina teimme varauksen tänään netissä.
torstai 3. heinäkuuta 2008
New Orleans illalla
Huolimatta siitä, että Bourbon Streetillä oli odotettua vähemmän ihmisiä ja jotkut klubit kaikuivat tyhjyyttään, New Orleansin nightlife lunasti lupaukset. Valitsimme illanviettopaikaksemme Funky Pirate Blues Clubin, jossa esiintyi Big Al Carson yhtyeensä the Blues Mastersin kanssa. Saapuessamme klubille, olimme ainoat asiakkaat, mutta pikkuhiljaa paikka alkoi täyttyä.
Big Al osoittautui tosi suureksi. Istuessaan lavalla, rumpali soittovälineineen peittyi kokonaan hänen taakseen. Ruokapalkalla ei Big Aliä kannattaisi kenenkään talouttaan kunnioittavan firman ottaa esiintymään. Mutta se musiikki.. Aivan älyttömän taitava blues-laulaja ja koomikko Al, hienon bändinsä kanssa oli upea kokemus.
Big Al YouTubessa
Settinsä ensimmäisen puoliskon aikana Al valitsi minut yleisön joukosta keräämään tipit bändille. Siinä sitä tuotiin taas Suomea maailmankartalle kun kiertelin ison tippikupin kanssa yleisön joukossa hokemassa "kiitos".
Aamulla jatkamme seikkaluamme New Orleansin kartanomaisemien kautta Texasin Houstoniin. Mutta ensin unta palloon ja akut lataukseen.
Big Al osoittautui tosi suureksi. Istuessaan lavalla, rumpali soittovälineineen peittyi kokonaan hänen taakseen. Ruokapalkalla ei Big Aliä kannattaisi kenenkään talouttaan kunnioittavan firman ottaa esiintymään. Mutta se musiikki.. Aivan älyttömän taitava blues-laulaja ja koomikko Al, hienon bändinsä kanssa oli upea kokemus.
Big Al YouTubessa
Settinsä ensimmäisen puoliskon aikana Al valitsi minut yleisön joukosta keräämään tipit bändille. Siinä sitä tuotiin taas Suomea maailmankartalle kun kiertelin ison tippikupin kanssa yleisön joukossa hokemassa "kiitos".
Aamulla jatkamme seikkaluamme New Orleansin kartanomaisemien kautta Texasin Houstoniin. Mutta ensin unta palloon ja akut lataukseen.
New Orleans päivällä
Tänään tutustuimme New Orleansin keskustaan eli ns. French Quarteriin ja sen ympäristöön. Aamulla suuntasimme Jackson Squarella sijaitsevaan turisti-infoon, josta saimme karttoja ja opastusta, mihin meidän kannattaisi kaupungissa keskittyä. Opas esitteli meille avuliaasti myös hurrikaani Katrina -tapahtumaa.
Koko keskusta oli vielä unilla, kun lähdimme hotellista aamulla. Iso osa liikkeistä avautui vasta aamupäivällä ja rakennusmiehetkin ilmaantuivat tikkailleen vasta kymmenen jälkeen. Tällä kaupungilla tosiaan on oma rytminsä. Illalla juhlitaan ja tanssitaan, ja aamulla nukutaan myöhään. Päivällä väki hieman lisääntyi kylillä, mutta pääosa kaupungilla liikkuneista oli turisteja kuten me. Paikallisia kaupunkilaisia emme juuri nähneet muualla kuin tiskin takana. Turistejakaan ei loppukädessä taida täällä paljon olla, koska keskustassa oli väljää ja ravintoloilla kova kilpailu asiakkaista. Myös hinnat ovat kaukana Disney World -tasosta. Myös suuri Riverwalk -ostari French Quarterin kupeessa on taatusti tehty suuremmille turistimassoille kuin mitä siellä tänään oli. Jotenkin kaupungista jäi sellainen kuva, että New Orleansin turismin kultakausi olisi mennyttä aikaa.?
French Quarter on hurmaava ja sieltä löytyy mitä ihanempia kauppoja. Kaupoissa ei tuputeta, mutta ollaan kuulolla, jos asiakkaalla on jotakin kysyttävää. Kun jotakin mielenkiintoista löytyy, yleensä joutuu ensin ottamaan kontaktia myyjään, koska hintoja ei monestikaan ole näkyvillä. French Marketilla päästiin myös tinkimään. Tein mielestäni hyvät kaupat tingittyäni hopeariipuksen hinnan 38$:sta 20$:in.
Joonaksen äiti, Pirkko jäi eläkkeelle keväällä, ja löysimme tänään hänelle, entiselle musiikinopettajalle eläkeduunin: Urkuriksi Natchez -siipirataslaivan katolle! Satuimme kävelemään Missisipin rantaa juuri Natchezin tehdessä lähtöä jokiristeilylle. Koko ranta raikui kevyttä urkumusiikkia, ja tultuamme lähemmäs saimme todeta, että musiikki oli lähtöisin uruista laivan katolta. Joku mummeli soitti niitä urkuja ja urkupillit vain vilkkuivat liekkejä ja savusivat sävelten raikuessa. Tsekkaa video urkurista.
Iltapäivällä menimme syömään hotellimme lähellä sijaitsevaan Mother's Restaurantiin. Paikka oli ihan mustien mesta, mutta ystävällisesti meidät neuvottiin tekemään tilaus tiskille ja menemään pöytään odottamaan eväitä. Ruokia odotellessa ja myös ruokailun aikana, paikan ainakin 70-vuotias isäntä esitteli meille nuoruusaikaisia kuviaan ja lauloi Elvistä. Meidän muiden ruokavalinnat onnistuivat ja saimme eteemme muhkeat lihalla täytetyt sämpylät, mutta Jukka sai omelettinsa kanssa kasan jotakin hirssipuuroa tai vastaavaa. Naminami.
Bourbon Street oli hiljainen päiväsaikaan ja olemme pian lähdössä katsastelemaan onko meno vilkastumaanpäin illasta. Klubeilla tuntuisi olevan paljon esiintyjiä, joten suurella todennäköisyydellä pääsemme kuuntelemaan myös elävää musiikkia. Päivällä opimme jo sen verran, että Bourbon Streetillä juomat myydään muovituopeissa ja tuopin voi ottaa mukaansa kadulle lähtiessä. Join jo päivällä yhden "Hand Grenate" -daigerin, ja illalla pitää ottaa ainakin toinen samanlainen.
Koko keskusta oli vielä unilla, kun lähdimme hotellista aamulla. Iso osa liikkeistä avautui vasta aamupäivällä ja rakennusmiehetkin ilmaantuivat tikkailleen vasta kymmenen jälkeen. Tällä kaupungilla tosiaan on oma rytminsä. Illalla juhlitaan ja tanssitaan, ja aamulla nukutaan myöhään. Päivällä väki hieman lisääntyi kylillä, mutta pääosa kaupungilla liikkuneista oli turisteja kuten me. Paikallisia kaupunkilaisia emme juuri nähneet muualla kuin tiskin takana. Turistejakaan ei loppukädessä taida täällä paljon olla, koska keskustassa oli väljää ja ravintoloilla kova kilpailu asiakkaista. Myös hinnat ovat kaukana Disney World -tasosta. Myös suuri Riverwalk -ostari French Quarterin kupeessa on taatusti tehty suuremmille turistimassoille kuin mitä siellä tänään oli. Jotenkin kaupungista jäi sellainen kuva, että New Orleansin turismin kultakausi olisi mennyttä aikaa.?
French Quarter on hurmaava ja sieltä löytyy mitä ihanempia kauppoja. Kaupoissa ei tuputeta, mutta ollaan kuulolla, jos asiakkaalla on jotakin kysyttävää. Kun jotakin mielenkiintoista löytyy, yleensä joutuu ensin ottamaan kontaktia myyjään, koska hintoja ei monestikaan ole näkyvillä. French Marketilla päästiin myös tinkimään. Tein mielestäni hyvät kaupat tingittyäni hopeariipuksen hinnan 38$:sta 20$:in.
Joonaksen äiti, Pirkko jäi eläkkeelle keväällä, ja löysimme tänään hänelle, entiselle musiikinopettajalle eläkeduunin: Urkuriksi Natchez -siipirataslaivan katolle! Satuimme kävelemään Missisipin rantaa juuri Natchezin tehdessä lähtöä jokiristeilylle. Koko ranta raikui kevyttä urkumusiikkia, ja tultuamme lähemmäs saimme todeta, että musiikki oli lähtöisin uruista laivan katolta. Joku mummeli soitti niitä urkuja ja urkupillit vain vilkkuivat liekkejä ja savusivat sävelten raikuessa. Tsekkaa video urkurista.
Iltapäivällä menimme syömään hotellimme lähellä sijaitsevaan Mother's Restaurantiin. Paikka oli ihan mustien mesta, mutta ystävällisesti meidät neuvottiin tekemään tilaus tiskille ja menemään pöytään odottamaan eväitä. Ruokia odotellessa ja myös ruokailun aikana, paikan ainakin 70-vuotias isäntä esitteli meille nuoruusaikaisia kuviaan ja lauloi Elvistä. Meidän muiden ruokavalinnat onnistuivat ja saimme eteemme muhkeat lihalla täytetyt sämpylät, mutta Jukka sai omelettinsa kanssa kasan jotakin hirssipuuroa tai vastaavaa. Naminami.
Bourbon Street oli hiljainen päiväsaikaan ja olemme pian lähdössä katsastelemaan onko meno vilkastumaanpäin illasta. Klubeilla tuntuisi olevan paljon esiintyjiä, joten suurella todennäköisyydellä pääsemme kuuntelemaan myös elävää musiikkia. Päivällä opimme jo sen verran, että Bourbon Streetillä juomat myydään muovituopeissa ja tuopin voi ottaa mukaansa kadulle lähtiessä. Join jo päivällä yhden "Hand Grenate" -daigerin, ja illalla pitää ottaa ainakin toinen samanlainen.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2008
Automatka New Orleansiin
Tänä päivänä olemme ylittäneet taas useamman osavaltion rajan ja pistäytyneet mitä kummallisemmissa paikoissa, mutta yritän hieman muistella, missä kaikkialla tuli käytyä. Lähdimme Panama Citystä highwaytä kohti länttä. Highwayn ja rannan väliin jää kymmenien mailien matkalta kaistale maata, joka on rakennettu enemmän tai vähemmän täyteen hotelleja, huviloita ja golf -kenttiä. Sisämaan puolella on valtavat alueet ostareita, ravintoloita, ja ennen kaikkea kirkkoja. Täällä syvässä etelässä kirkkoja on joka mutkassa, parhaimmillaan molemmin puolin tietä on kilpailevien seurakuntien kirkot. On tietysti nättejä, tornillisiakin kirkkoja, mutta suuri osa maaseudun kirkoista on järkyttävän rumia latoja. Mummolani navettakin (lehmistä luovuttu 90-luvun alussa) on nätimpi kuin moni matkalla näkemämme kirkko. Kirkon tuoksu saattaisi kuitenkin olla navetan hajua miellyttävämpää.
Highway sivuaa upeaa Meksikonlahden rantaa ja kuten sanottu, amerikkalaisturisteille on varattu parhaat paikat. Ennen Pensacolaa ja Alabaman rajaa poikkesimme highwayltä Santa Rosa -saarelle. Santa Rosa Island, "Florida's most kept secret" on alussa upea rantalomasaari, joka on kuorrutettu sokerinvalkoisella, hienolla hiekalla. Saari on kymmeniä maileja pitkä, mutta ajaessamme saaren halki aloimme pohtia eteen avautuvia maisemia: Turistialue muuttui autioksi dyyniksi, hiekasta pilkisteli asfaltia kappaleita ja puut muuttuivat lehdettömiksi. Sitten tie alkoi muuttua hiekkaiseksi ja lopulta vastassa oli umpikuja, dead end. Oli siis käännyttävä takaisin. Vastauksen kummitusmaisiin maisemiin saimme opaskirjasta, joka tiesi, että hurrikaani Ivan oli repinyt ja heitellyt asfalttitien pitkin dyynejä, tuhonnut talot ja repinyt puut suurelta osin saarta, ja tästä syystä osa saaresta oli vielä tänäänkin suljettuna. Jälkikäteen katsoimme Google Earthistä suljetulla alueellakin olevan rakennuksia, mutta sinne meitä ei kuitenkaan päästetty ajelemaan.
Alabama kapenee etelään, mistä syystä tämän osavaltion osuus päivän ajomatkastamme jäi lyhyeksi. Ajoimme edelleen highwaytä läpi Alabaman Mobileen, josta lähdimme ajamaan, karttakirjamme suosittelemaa pienempää US-90 tietä. Mobilesta siirryimme Missisippin osavaltioon, joka koki kovimman kohtalon hurrikaani Katrinan jäljiltä. Tie on hidas ajaa, mutta sen varrella tosiaankin näkee hyvin monenlaista asumusta ja yritystä. Aika järkyttävissä oloissa kuten asuntovaunuissa, pyörillä liikkuvissa taloissa ja kaameissa hökkeleissä ihmiset siellä asuvat. Olen tiennyt, että ihmiset joutuvat raatamaan täällä elantonsa eteen ja ovat köyhiä, mutta en kuitenkaan olisi kuvitellut törmääväni tälläiseen kurjuuteen.
Biloxi on kaupunki, jonka Katrina käytännössä huuhteli mukaansa. Tällä hetkellä, kolme vuotta Katrinasta kaupunki on edelleen jälleenrakennustilassa. Hienot kasinot ja hotellit sekä joitakin hienoimpia asuinrakennuksia ja huviloita on jo pystyssä, mutta iso osa kaupunkia on edelleen kivijalassa. Teiden varsilla ei juurikaan näy hurrikaanin repimiä vaan purettuja taloja ja jälleenrakentamattomia tontteja. Puut ovat suurelta osin lehdettömiä raatoja. Tämä saa miettimään, muuttavatkohan vanhat biloxilaiset enää takaisin, vai tuleekohan kaupungista enää muuta kuin toinen Las Vegas hienoine huvittelumahdollisuuksineen..
Illan suussa saavuimme Lousianaan ja New Orleansiin. Matkamme kesti mielenkiintoisten kohteiden ja hitaan tievalinnan vuoksi ajateltua pidempään, joten olimme iloisia, että olimme varanneet hotellin aamulla hotels.com:n kautta. Ajaessa kaupungin läpi hotelliimme saimme todeta tulleemme todella syvään, todella mustien asuttamaan etelään, koska vasta ihan keskustassa näimme ensimmäiset valkoihoiset. Olen lukenut opaskirjasta, että New Orleansin väkiluku on puolittunut Katrinan jälkeen, ja tämä on ehkä syynä laitakaupungin kuihtuneeseen tilaan. Joka puolella näkyy suljettuja ostoskeskuksia, yrityksiä ja asuintaloja. Keskustaanpäin tullessa maisema muuttuu kotoiseksi omakotialueeksi ja edelleen vanhaksi, ranskalaiseksi New Orleansiksi. Hotellimme, Ambassador sijaitsee muutama kortteli keskustasta, mutta muuta käsitystä minulla ei vielä kylästä ole. Huomenna korjataan tilanne, kun tutustun tähän historialliseen, jazzin syntymäkaupunkiin.
Highway sivuaa upeaa Meksikonlahden rantaa ja kuten sanottu, amerikkalaisturisteille on varattu parhaat paikat. Ennen Pensacolaa ja Alabaman rajaa poikkesimme highwayltä Santa Rosa -saarelle. Santa Rosa Island, "Florida's most kept secret" on alussa upea rantalomasaari, joka on kuorrutettu sokerinvalkoisella, hienolla hiekalla. Saari on kymmeniä maileja pitkä, mutta ajaessamme saaren halki aloimme pohtia eteen avautuvia maisemia: Turistialue muuttui autioksi dyyniksi, hiekasta pilkisteli asfaltia kappaleita ja puut muuttuivat lehdettömiksi. Sitten tie alkoi muuttua hiekkaiseksi ja lopulta vastassa oli umpikuja, dead end. Oli siis käännyttävä takaisin. Vastauksen kummitusmaisiin maisemiin saimme opaskirjasta, joka tiesi, että hurrikaani Ivan oli repinyt ja heitellyt asfalttitien pitkin dyynejä, tuhonnut talot ja repinyt puut suurelta osin saarta, ja tästä syystä osa saaresta oli vielä tänäänkin suljettuna. Jälkikäteen katsoimme Google Earthistä suljetulla alueellakin olevan rakennuksia, mutta sinne meitä ei kuitenkaan päästetty ajelemaan.
Alabama kapenee etelään, mistä syystä tämän osavaltion osuus päivän ajomatkastamme jäi lyhyeksi. Ajoimme edelleen highwaytä läpi Alabaman Mobileen, josta lähdimme ajamaan, karttakirjamme suosittelemaa pienempää US-90 tietä. Mobilesta siirryimme Missisippin osavaltioon, joka koki kovimman kohtalon hurrikaani Katrinan jäljiltä. Tie on hidas ajaa, mutta sen varrella tosiaankin näkee hyvin monenlaista asumusta ja yritystä. Aika järkyttävissä oloissa kuten asuntovaunuissa, pyörillä liikkuvissa taloissa ja kaameissa hökkeleissä ihmiset siellä asuvat. Olen tiennyt, että ihmiset joutuvat raatamaan täällä elantonsa eteen ja ovat köyhiä, mutta en kuitenkaan olisi kuvitellut törmääväni tälläiseen kurjuuteen.
Biloxi on kaupunki, jonka Katrina käytännössä huuhteli mukaansa. Tällä hetkellä, kolme vuotta Katrinasta kaupunki on edelleen jälleenrakennustilassa. Hienot kasinot ja hotellit sekä joitakin hienoimpia asuinrakennuksia ja huviloita on jo pystyssä, mutta iso osa kaupunkia on edelleen kivijalassa. Teiden varsilla ei juurikaan näy hurrikaanin repimiä vaan purettuja taloja ja jälleenrakentamattomia tontteja. Puut ovat suurelta osin lehdettömiä raatoja. Tämä saa miettimään, muuttavatkohan vanhat biloxilaiset enää takaisin, vai tuleekohan kaupungista enää muuta kuin toinen Las Vegas hienoine huvittelumahdollisuuksineen..
Illan suussa saavuimme Lousianaan ja New Orleansiin. Matkamme kesti mielenkiintoisten kohteiden ja hitaan tievalinnan vuoksi ajateltua pidempään, joten olimme iloisia, että olimme varanneet hotellin aamulla hotels.com:n kautta. Ajaessa kaupungin läpi hotelliimme saimme todeta tulleemme todella syvään, todella mustien asuttamaan etelään, koska vasta ihan keskustassa näimme ensimmäiset valkoihoiset. Olen lukenut opaskirjasta, että New Orleansin väkiluku on puolittunut Katrinan jälkeen, ja tämä on ehkä syynä laitakaupungin kuihtuneeseen tilaan. Joka puolella näkyy suljettuja ostoskeskuksia, yrityksiä ja asuintaloja. Keskustaanpäin tullessa maisema muuttuu kotoiseksi omakotialueeksi ja edelleen vanhaksi, ranskalaiseksi New Orleansiksi. Hotellimme, Ambassador sijaitsee muutama kortteli keskustasta, mutta muuta käsitystä minulla ei vielä kylästä ole. Huomenna korjataan tilanne, kun tutustun tähän historialliseen, jazzin syntymäkaupunkiin.
tiistai 1. heinäkuuta 2008
Byebye Orlando! Hello Panama City!
Tänään lähdimme Orlandosta kohti villiä länttä. Oli helpotus päästä pois Orlandon turistivilinästä ja päästä taas kiinni siihen oikeaan jenkkielämään, jota tänne tultiin katsomaan. Valitsimme I-10 interstaten sijaan vanhan valtatien US-90:n koska tätä suositeltiin karttakirjassamme. Leveiltä interstateiltahan ei näy juuri mitään muuta kuin mehtää, mutta pienemmät tiet kulkevat läpi kylien ja peltojen. Matkanteon hitaus ei haittaa meitä turisteja, koska meillä ei ainakaan yleensä ole kiire minnekään. Tällä hetkellä me olemme sitä paitsi päivän edellä alkuperäistä matkasuunnitelmaamme.
Tämäkin päivä oli sateinen kuten joka ikinen Floridassa viettämämme päivä, mikä saikin minut miettimään olenko tuonut sateen mukanani aurinkoiseen appelsiinimaahan.. Minä tykkään yli kaiken kuumasta ja helteestä, mutta hyvin harvoin tai lyhyinä pätkinä pystyn siitä nauttimaan, koska heti kohta aurinko tuntuu menevä pilveen aina siellä missä olen. Odotukseni helteen suhteen olivat kovat tänne tullessa, koska niin monet olivat varoitelleet meitä kestämättömästä kuumuudesta, mutta näköjään minä kumoan luonnonlakeja ja tuon sateet tullessani..
Säästäkin huolimatta, saavuimme Panama Cityyn illan suussa ja saimme hotellihuoneen kaupungin laidalta. Matkalla siirsimme kelloja tunnin taaksepäin eli nyt aikaeroa Suomeen on 8 tuntia. Kirjoittaessani tätä tekstiä, kello kotona on puoli seitsemän aamulla. Huomenta vaan!
Panama City on melko tavallinen amerikkalainen merenrantakaupunki, mutta ylitettyämme Hathaway -sillan siirryimme toiseen maailmaan. Tätä toista maailmaa kutsutaan Punaniskojen Rivieraksi (=Panama City Beach + muut rannat) eikä suotta. Rannikko on ihanaa valkoista hiekkaa, mutta korkeiden hotelli- ja lomaosakerakennelmien takaa ei ihanuudesta saa mitään kuvaa. Ranta katua reunustavat ravintoloiden ja kauppojen neonvalot, ja katukuvasta mieleen tulee lähinnä Turkki. Panama City Beachillä saa kuitenkin miellyttävämpää palvelua kuin Turkin basaarikujilla.
Aamulla jatkamme rannikkoa pitkin New Orleansiin, jossa onkin sitten meininki viettää pari päivää. Sadetta on tiedossa huomiseksikin, jippii!
Tämäkin päivä oli sateinen kuten joka ikinen Floridassa viettämämme päivä, mikä saikin minut miettimään olenko tuonut sateen mukanani aurinkoiseen appelsiinimaahan.. Minä tykkään yli kaiken kuumasta ja helteestä, mutta hyvin harvoin tai lyhyinä pätkinä pystyn siitä nauttimaan, koska heti kohta aurinko tuntuu menevä pilveen aina siellä missä olen. Odotukseni helteen suhteen olivat kovat tänne tullessa, koska niin monet olivat varoitelleet meitä kestämättömästä kuumuudesta, mutta näköjään minä kumoan luonnonlakeja ja tuon sateet tullessani..
Säästäkin huolimatta, saavuimme Panama Cityyn illan suussa ja saimme hotellihuoneen kaupungin laidalta. Matkalla siirsimme kelloja tunnin taaksepäin eli nyt aikaeroa Suomeen on 8 tuntia. Kirjoittaessani tätä tekstiä, kello kotona on puoli seitsemän aamulla. Huomenta vaan!
Panama City on melko tavallinen amerikkalainen merenrantakaupunki, mutta ylitettyämme Hathaway -sillan siirryimme toiseen maailmaan. Tätä toista maailmaa kutsutaan Punaniskojen Rivieraksi (=Panama City Beach + muut rannat) eikä suotta. Rannikko on ihanaa valkoista hiekkaa, mutta korkeiden hotelli- ja lomaosakerakennelmien takaa ei ihanuudesta saa mitään kuvaa. Ranta katua reunustavat ravintoloiden ja kauppojen neonvalot, ja katukuvasta mieleen tulee lähinnä Turkki. Panama City Beachillä saa kuitenkin miellyttävämpää palvelua kuin Turkin basaarikujilla.
Aamulla jatkamme rannikkoa pitkin New Orleansiin, jossa onkin sitten meininki viettää pari päivää. Sadetta on tiedossa huomiseksikin, jippii!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
