Automatka New Orleansiin

Tänä päivänä olemme ylittäneet taas useamman osavaltion rajan ja pistäytyneet mitä kummallisemmissa paikoissa, mutta yritän hieman muistella, missä kaikkialla tuli käytyä. Lähdimme Panama Citystä highwaytä kohti länttä. Highwayn ja rannan väliin jää kymmenien mailien matkalta kaistale maata, joka on rakennettu enemmän tai vähemmän täyteen hotelleja, huviloita ja golf -kenttiä. Sisämaan puolella on valtavat alueet ostareita, ravintoloita, ja ennen kaikkea kirkkoja. Täällä syvässä etelässä kirkkoja on joka mutkassa, parhaimmillaan molemmin puolin tietä on kilpailevien seurakuntien kirkot. On tietysti nättejä, tornillisiakin kirkkoja, mutta suuri osa maaseudun kirkoista on järkyttävän rumia latoja. Mummolani navettakin (lehmistä luovuttu 90-luvun alussa) on nätimpi kuin moni matkalla näkemämme kirkko. Kirkon tuoksu saattaisi kuitenkin olla navetan hajua miellyttävämpää.

Highway sivuaa upeaa Meksikonlahden rantaa ja kuten sanottu, amerikkalaisturisteille on varattu parhaat paikat. Ennen Pensacolaa ja Alabaman rajaa poikkesimme highwayltä Santa Rosa -saarelle. Santa Rosa Island, "Florida's most kept secret" on alussa upea rantalomasaari, joka on kuorrutettu sokerinvalkoisella, hienolla hiekalla. Saari on kymmeniä maileja pitkä, mutta ajaessamme saaren halki aloimme pohtia eteen avautuvia maisemia: Turistialue muuttui autioksi dyyniksi, hiekasta pilkisteli asfaltia kappaleita ja puut muuttuivat lehdettömiksi. Sitten tie alkoi muuttua hiekkaiseksi ja lopulta vastassa oli umpikuja, dead end. Oli siis käännyttävä takaisin. Vastauksen kummitusmaisiin maisemiin saimme opaskirjasta, joka tiesi, että hurrikaani Ivan oli repinyt ja heitellyt asfalttitien pitkin dyynejä, tuhonnut talot ja repinyt puut suurelta osin saarta, ja tästä syystä osa saaresta oli vielä tänäänkin suljettuna. Jälkikäteen katsoimme Google Earthistä suljetulla alueellakin olevan rakennuksia, mutta sinne meitä ei kuitenkaan päästetty ajelemaan.

Alabama kapenee etelään, mistä syystä tämän osavaltion osuus päivän ajomatkastamme jäi lyhyeksi. Ajoimme edelleen highwaytä läpi Alabaman Mobileen, josta lähdimme ajamaan, karttakirjamme suosittelemaa pienempää US-90 tietä. Mobilesta siirryimme Missisippin osavaltioon, joka koki kovimman kohtalon hurrikaani Katrinan jäljiltä. Tie on hidas ajaa, mutta sen varrella tosiaankin näkee hyvin monenlaista asumusta ja yritystä. Aika järkyttävissä oloissa kuten asuntovaunuissa, pyörillä liikkuvissa taloissa ja kaameissa hökkeleissä ihmiset siellä asuvat. Olen tiennyt, että ihmiset joutuvat raatamaan täällä elantonsa eteen ja ovat köyhiä, mutta en kuitenkaan olisi kuvitellut törmääväni tälläiseen kurjuuteen.

Biloxi on kaupunki, jonka Katrina käytännössä huuhteli mukaansa. Tällä hetkellä, kolme vuotta Katrinasta kaupunki on edelleen jälleenrakennustilassa. Hienot kasinot ja hotellit sekä joitakin hienoimpia asuinrakennuksia ja huviloita on jo pystyssä, mutta iso osa kaupunkia on edelleen kivijalassa. Teiden varsilla ei juurikaan näy hurrikaanin repimiä vaan purettuja taloja ja jälleenrakentamattomia tontteja. Puut ovat suurelta osin lehdettömiä raatoja. Tämä saa miettimään, muuttavatkohan vanhat biloxilaiset enää takaisin, vai tuleekohan kaupungista enää muuta kuin toinen Las Vegas hienoine huvittelumahdollisuuksineen..

Illan suussa saavuimme Lousianaan ja New Orleansiin. Matkamme kesti mielenkiintoisten kohteiden ja hitaan tievalinnan vuoksi ajateltua pidempään, joten olimme iloisia, että olimme varanneet hotellin aamulla hotels.com:n kautta. Ajaessa kaupungin läpi hotelliimme saimme todeta tulleemme todella syvään, todella mustien asuttamaan etelään, koska vasta ihan keskustassa näimme ensimmäiset valkoihoiset. Olen lukenut opaskirjasta, että New Orleansin väkiluku on puolittunut Katrinan jälkeen, ja tämä on ehkä syynä laitakaupungin kuihtuneeseen tilaan. Joka puolella näkyy suljettuja ostoskeskuksia, yrityksiä ja asuintaloja. Keskustaanpäin tullessa maisema muuttuu kotoiseksi omakotialueeksi ja edelleen vanhaksi, ranskalaiseksi New Orleansiksi. Hotellimme, Ambassador sijaitsee muutama kortteli keskustasta, mutta muuta käsitystä minulla ei vielä kylästä ole. Huomenna korjataan tilanne, kun tutustun tähän historialliseen, jazzin syntymäkaupunkiin.

Byebye Orlando! Hello Panama City!

Tänään lähdimme Orlandosta kohti villiä länttä. Oli helpotus päästä pois Orlandon turistivilinästä ja päästä taas kiinni siihen oikeaan jenkkielämään, jota tänne tultiin katsomaan. Valitsimme I-10 interstaten sijaan vanhan valtatien US-90:n koska tätä suositeltiin karttakirjassamme. Leveiltä interstateiltahan ei näy juuri mitään muuta kuin mehtää, mutta pienemmät tiet kulkevat läpi kylien ja peltojen. Matkanteon hitaus ei haittaa meitä turisteja, koska meillä ei ainakaan yleensä ole kiire minnekään. Tällä hetkellä me olemme sitä paitsi päivän edellä alkuperäistä matkasuunnitelmaamme.

Tämäkin päivä oli sateinen kuten joka ikinen Floridassa viettämämme päivä, mikä saikin minut miettimään olenko tuonut sateen mukanani aurinkoiseen appelsiinimaahan.. Minä tykkään yli kaiken kuumasta ja helteestä, mutta hyvin harvoin tai lyhyinä pätkinä pystyn siitä nauttimaan, koska heti kohta aurinko tuntuu menevä pilveen aina siellä missä olen. Odotukseni helteen suhteen olivat kovat tänne tullessa, koska niin monet olivat varoitelleet meitä kestämättömästä kuumuudesta, mutta näköjään minä kumoan luonnonlakeja ja tuon sateet tullessani..

Säästäkin huolimatta, saavuimme Panama Cityyn illan suussa ja saimme hotellihuoneen kaupungin laidalta. Matkalla siirsimme kelloja tunnin taaksepäin eli nyt aikaeroa Suomeen on 8 tuntia. Kirjoittaessani tätä tekstiä, kello kotona on puoli seitsemän aamulla. Huomenta vaan!

Panama City on melko tavallinen amerikkalainen merenrantakaupunki, mutta ylitettyämme Hathaway -sillan siirryimme toiseen maailmaan. Tätä toista maailmaa kutsutaan Punaniskojen Rivieraksi (=Panama City Beach + muut rannat) eikä suotta. Rannikko on ihanaa valkoista hiekkaa, mutta korkeiden hotelli- ja lomaosakerakennelmien takaa ei ihanuudesta saa mitään kuvaa. Ranta katua reunustavat ravintoloiden ja kauppojen neonvalot, ja katukuvasta mieleen tulee lähinnä Turkki. Panama City Beachillä saa kuitenkin miellyttävämpää palvelua kuin Turkin basaarikujilla.

Aamulla jatkamme rannikkoa pitkin New Orleansiin, jossa onkin sitten meininki viettää pari päivää. Sadetta on tiedossa huomiseksikin, jippii!

Kolmas päivä Orlandossa - Sea World

Orlandosta löytyy älytön määrä erilaisia huvituksia, ja meinasimme jo saada harmaita hiuksia pohtiessamme, kuinka viimeisen kokonaisen päivämme täällä viettäisimme. Lopulta päädyimme Sea Worldiin, jonka omistaa mm. Budweiseria valmistava panimo. Sea World on suuri huvipuisto, jossa löytyy paljon erilaisia merieläimiä (valaita, delfiinejä, merileijonia, manaatteja, haita, alligaattoreita, pingviinejä, jääkarhuja, mursuja) sekä hienoja eläinten ympärille rakenneltuja esityksiä. Lisäksi alueelta löytyy huikean vauhdikas ja pitkä vuoristorata, jollaista en ole toista kokenut; läpikotaisin minut ja Joonaksen kastellut "vesivuoristorata" (istuimme eturivissä) sekä helikopterilentoa pohjoisnavalle simuloiva vekotin. Helikopterilennolla tulin matkapahoinvoivaksi ja vesivuoristoradan jälkeen vaatteet olivat litsumärät, mutta oli hauskaa!

Sea Worldin vetonaulan eli Shamu -valaan esitys oli minulle päivän kohokohta. Shamu on killer whale eli samaa sukua kuin Willy-valas Free Willy -leffassa, ja hän on iso stara täälläpäin. Shamu on puiston valaista suurin, ja kolmen lajitoverinsa ja kouluttajiensa kanssa hän vetää huikaisevan hienon Believe -shown monituhatpäiselle yleisölleen nimikkostadionillaan, neljä kertaa päivässä. Belive -show on vauhdikas eikä siitä puutu mahtipontisuutta tai pärskeitä. Katsomosta kymmenkunta ensimmäistä riviä on aiheellisesti merkitty "soaking areaksi", nimittäin kun valas polkaisee vettä yleisön suuntaan, sitä vettä lähtee oikeasti paljon, voimalla ja vauhdilla! Lohduton oli sen nuoren miehen ilme, joka kesken näytöksen nousi seisomaan vaatteet ja kännykkä vettä valuen ja siirtyi istumaan kauemmaksi altaan laidalta.

Päivä oli tosi helteinen (max. 97F) ja meinasimme läkähtyä puistoon, mutta illalla Sea World -käyntimme päättyi ukkos- ja rankkasadekuuroon. Tälläiseen säähän on alkanut kyllä jo tottua, koska kaikki viettämämme päivät ovat olleet helteisiä ja illalla on satanut.

Joonaksen päivän kohokohta oli varmasti lobster- eli hummeri-illallinen. Täällä on paljon buffet-ravintoloita, joiden pöydät notkuvat erilaisia mereneläviä: Lämpimiä ja kylmiä, kuorittuja ja kokonaisia katkarapuja, simpukoita, ostereita ja hummeria. Lisäksi pöydästä löytyy nämä normaalit pitsat, nakit ja muusit, salaatit, ribsit, kalat.. Mutta koska hummereita tultiin syömään niin niitähän me pääasiassa sitten söimme. Jos maistui hummeri hyvältä niin maistui myös uuniperuna, joita ei ole tarjolla näkynyt puoleentoista viikkoon. Ja se on pitkä aika perunaihmiselle kuten minulle.

Huomenna nostamme kytkintä Orlandosta ja tavoitteenamme on päästä Panama Cityyn huomisillaksi.

Toinen päivä Orlandossa - Epcot Center

Meitä hieman huoletti lähteä Disney Worldin Epcotiin lauantaina, koska ajattelimme, että siellä olisi hirveä ruuhka. Huolemme osoittautui kuitenkin aiheettomaksi, koska kohtuullisella jonottamisella selvisimme joka attractionistä. Attraction on nähtävyys/esitys/kierros/laite/kokemus, jolle ei vastinetta Suomen kielestä löydy.

Noudatimme turistioppaiden ohjetta ja olimme Epcotin lippujonossa jo hyvissä ajoin, kahdeksalta, huvipuiston auetessa yhdeksältä. Olimme varmaan viidenkymmenen ensimmäisen joukossa portilla kello 8.15, mutta tästä hyvästä jouduimme jonottamaan puoli tuntia sisälle pääsyä. Fiksumpaa olisi ollut osuttautua paikalle yhdeksäksi, koska porttien suuresta määrästä johtuen jonot eivät kasvaneet pitkiksi. Toinen virhe oli tulla puistoon tyhjin mahoin. Olimme sopineet syövämme aamiaista Epcotissa, mutta puiston avautuessa, yksikään ravintola ei ollut vielä auki.

Päivä Epcotissa meni kyllä muutoin kaikin puolin hienosti. Ehdimme kokemaan kaikki hienot attractionit, joista avaruusmatkaa simuloiva vekotin, "Kulti, kutistin kakarat" -leffan pohjalta rakenneltu 3D -esitys sekä riippuliitomatka halki hienojen maisemien jäivät parhaiten mieleen. Kuvaus Epcot -seikkailustamme ja yksittäisistä attractioneista löytyy alla.

Päivä oli niin paahteisen kuuma, että siirtyessä paikasta toiseen jouduimme usein poikkeamaan ilmastoituihin käytäviin, kauppoihin ja auloihin. Illalla alkoi taas ukostella ja sataa, jolloin lämpötila muuttui taas siedettäväksi.

Nyt löytyvät Tiinan sormenjäljet USA:n passintarkastuksen lisäksi myös Disney Worldistä. Hassua kyllä, mutta huvipoistoon tullessamme jouduimme antamaan sormenjälkemme lippujemme yksilöimiseksi ;)


WALT DISNEY WORLD'N EPCOT CENTER

Pääsimme sisään puistoon kello 8.45. Porttien avautumista edelsi joukosta valitun, puiston sinä päivänä avanneen perheen esittely sekä lähtölaskenta: Five, four, three.. Amerikkalainen pelleily alkoi jo ennen puistoon pääsemistä. Yleisö laskettiin kävelemään puiston keskusaukiolle, jossa törmättiin lippusiimaan. Itse laitteisiin pääsimme siis vasta yhdeksältä. Suuri osa puiston työntekijöistä oli kerääntynyt aukiolle ottamaan vastaan meitä ja satoja muita, ja pian paikalle pyörähtivät myös shown päänäyttelijät: Mikki ja Minni, Hessu ja Pluto sekä Tiku ja Taku.

Spaceship Earth on Epcotin maamerkin, ison golfpallon näköisen rakennuksen sisälle rakennettu rata. Reitillä esitetään viestinnän historia luolapiirroksista ja papyruskääröistä lähtien painokoneen ja tietokoneiden keksimiseen ja edelleen nykypäivään. Matka etenee golfpallon sisällä kiemurrellen ylöspäin kunnes vaunut kääntyvät selkä menosuuntaan ja lähdetään jyrkästi alaspäin. Vaunussa on tietokone, johon ilmestyy paluumatkan aikana kysymyksiä, ja näiden vastausten perusteella tietokone laskee kullekin vaunulle tulevaisuuden lomamatkan. Tulevaisuuden matka esitetään kuvin, joihin on hauskasti photoshopattu kustakin matkustajasta ylösmenomatkalla näpätyt digikuvat. Matkan päätteeksi tullaan aulaan, jossa on suuri kartta ja jokaisen pärstä kotimaansa kohdalla sekä tilan seinien plasmanäytöillä välähtelevät tietokoneen generoimat kuvat kustakin matkustajasta. Kuvat saa tilattua sähköpostiin ilmaiseksi aulassa olevilla päätteillä. Päätteellä on kasvontunnistus, joka hakee tuhansien kuvien joukosta omimman näköiset otokset. Joonas isänsä näköisenä, sai hakutulokseksi kaksi vaihtoehtoa: Oman kuvansa ja isänsä Jukan kuvan ;) Space Ship Earthissä sovellettiin nokkelasti tekniikkaa ja oli kokemuksena mielenkiintoinen, mutta olisin ehkä mieluummin kokenut golfpallon sisällä aiemmin olleen, pimeässä kulkeneen vuoristoradan.

Universe of Energy on hauskasti tehty opetusluento energiasta. Luennon pääosassa on näyttelijä Ellen DeGeneres, joka on tuttu ainakin Portia de Rossin naisystävänä. Yleisö suljetaan istumaan suureen katsomoon, joka kesken ohjelman lähtee liikkeelle, ja ajelee pitkät lenkit esitellen dinosauruksia ja niiden elinoloja. Dinosauruskierros oli hieno, mutta en ymmärrä sen yhteyttä energialuentoon. Joonas vanhana, 1984-vuoden Epcotin kävijänä muisti dinokierroksen olleen sama jo 24 vuotta sitten, joten se on nyt myöhemmin varmaan sitten vaan liitetty tähän esitykseen.

Mission: SPACE on avaruusmatkasimulaattori, johon mennään istumaan neljän hengen joukkueena, ja kukin matkustaja saa oman roolinsa: Navigatorin, pilotin, commanderin tai insinöörin roolin. Istuimen edessä oli ikään kuin avaruussukkulan ohjaamo mittareineen ja nappeineen, ja kunkin matkustajan piti vuorollaan painaa kojelaidassaan palaneita nappuloita, kun kaiuttimista käskettiin. Avaruuskeskuksen ylipäällikkö oli jälleen joku tuttu, mutta tuntematon näyttelijä. Omalta istuimelta oli myös ikkuna avaruuteen, josta seurattiin matkan edistymistä. Ennen simulaattoriin menoa meitä valistettiin aikamoisilla varoituksilla, eivätkä ohjeet todellakaan olleet turhia. Lentoon lähtiessä simulaattori kääntyi vaakatasoon (naamat ylöspäin) ja eteen avautuivat sukkulan lähtötelineet ja taivas. Lähtö oli kaiken kamalin, mutta hyvin todellisen tuntuinen. Hengitys salpaantui ja rintakehä painui sisään, sukkulan lähtiessä telineistään. Hetkittäin tuntui ihan hyvältä, kun eteen avautui tähtitaivasta, planeettoja ja loitontuva maapallo, mutta sitten alkoi taas keinuminen ja rytkytys kun väisteltiin meteoriitteja ja muita taivaankappaleita. Matka päättyi Marsin pinnalle. Kokemus oli hieno, mutta en menisi uudelleen, koska tulin vekottimessa matkapahoinvoivaksi. Onneksi penkkeihin varattuja oksennuspusseja ei tarvittu. Joonas ja Jukka sen sijaan kävivät laitteessa vielä uudelleen, ja kehuivat kuinka toisella kerralla pystyi paremmin keskittymään ja tutkimaan kuinka päin simulaattorissa milloinkin oltiin. Miehet!

Test Track on GM:n sponsoroima opetuksellinen autorata, jossa istutaan pienissä autoissa ja autot menevät läpi vastaavat testit, joita sovelletaan uusiin, markkinoille tuotaviin autoihin. Siellä ajetaan erilaisilla alustoilla, mennään kuuman, kylmän ja korroosiotestien läpi. Radan hauskin osuus tulee lopussa, jolloin heitetään lyhyt kieppi ulkona ja pyöreän rakennuksen ulkopinnalla vauhdin kohotessa enimmillään 65mph (noin 110 km/h). Test Track on kaikkiaan säälittävän lyhyt hauskuus siihen vaadittavaan jonotukseen nähden.

Innoventions –rakennuksessa on näytillä kaikenmaailman keksintöjä, mutta siellä on tarjolla myös erilaisia pelejä, leikkejä ja harrasteita perheen pienimmille ilmastoiduissa sisätiloissa. Me menimme rakennukseen lähinnä viilentelemään ja odottelemaan Fast Passiemme time slotin alkamista, mutta jotenkin vahingossa ajauduimme kamalaan, jenkkitietovisoja matkivaan ”What is your problem” –showhun. Showta vetivät mies ja nainen, jotka yrittivät olla hauskoja. He valitsivat 15-päisen yleisön joukosta ihmisiä pyörittämään onnenpyörää ja tekemään naurettavia tehtäviä. Palkinnoksi jaettiin tarroja. Ei kannata eksyä tai varsinkaan vapaaehtoisesti mennä tänne!

The Seas with Nemo & Friends –simpukkajuna vei meidät radallaan läpi Nemo –piirrosleffan maisemien. Luolasto on aika lapsellinen, mutta sen loppupäästä löytyy hienosti toteutettu yksityiskohta, kun oikeaan akvaarioon, oikeiden kalojen rinnalle heijastetaan 3D –piirroskaloja ja muita mereneläviä.

Soarin on Epcotin suosituimpia laitteita. Ystävällinen Epcotin työntekijä antoi meille tästä vinkin, joten osasimme käydä varaamassa itsellemme paikat laitteeseen hyvissä ajoin aamusta. Soarin on jonkin sortin simulaattori, jossa istutaan riveissä ja turvavöissä, ja liidellään riippuliitäjän tapaan yli merten, vuorien, kaupunkien, erämaiden, ja kymmenien muiden maisemien. Tunne oli huikea ja vedet vain valuivat silmistä lennon aikana, mutta valitettavasti matka oli lyhyt, kun seuraava, puolituntia jonottanut ryhmä piti päästää liitelemään.

Living with the Land on opetuksellinen venematka maatalouden kehittymisestä ja maataloudesta yleensä, jonka lopussa risteillään Epcotin kasvihuoneiden läpi. Noissa kasvihuoneissa kasvatetaan kaikkea mahdollista mausteista, tomaatteihin, munakoisoihin ja kurpitsoihin, ja kaikki kasvihuoneen tuotteet syötetään turisteille puiston ravintoloissa. Näin ainakin väitetään. Kierroksena ei mitenkään erityinen, mutta ihan mielenkiintoinen.

Honey, I shrunk the Audience on kaiken hellyttävin ja kamalin kohde, jossa kävimme. Kulti kutistin kakarat –leffan pohjalta ideoitu 3D –esitys oli hienoin 3D –hässäkkä, millaista olen missään nähnyt. Tarina kertoo Wayne Zalynskista, propellihattu keksijästä, joka on saamassa jonkinlaista palkintoa, ja palkinnonjakotilaisuudessa esitellessään kutistuskonettaan hän onnistuu kutistamaan yleisön eli meidät. Yhtäkkiä kaikki valkokankaalla tapahtuva onkin jättiläismäisen suurta. Samaan aikaan eri efektein kuten vesiroiskein, puhalluksin ja katsomoa liikuttaen/rytkyttäen luodut tilanteet saavat yleisön (ainakin minut) kirkumaan kauhusta. Kamalin oli efekti, jossa keksijän monistuskoneesta karanneet valkoiset hiiret vilistivät katsomossa jaloissa ja niskan takana, häntien lääppiessä paljaita pohkeita, YÄK! Sen jälkeen 3D –käärme ja leijona eivät tunnukaan enää niin pahalta. Kuten sanottu, esitys oli upea, mutta kamala. Harkitsisin vakavasti menemistä sinne uudelleen, mutta suositella voin kaikille.

Edellä kuvailemieni attractionien lisäksi Epcotista löytyy lampi ja lammen ympärille sijoitetut, eri maita kuvastavat pikkukylät. Suomea ei rantarivistä löytynyt, mutta Saksassa söimme bratwurstit hapankaalin ja oluiden kera, muovilautasilta muovihaarukoin ja –veitsin kuinkas muuten. Ranska oli maista kaikkein kaunein, mutta jokainen maa oli hyvin tunnistettavissa ominaispiirteistään. Paitsi, että lammen rantaa on mukava kävellä maasta toiseen, maissa myös tapahtui monenlaista. Kaduilla, rakennuksissa ja ravintoloissa esitettiin konsertteja, teatteria, sirkustemppuja ja ties mitä taiteita. Kävimme kuuntelemassa Kanadassa viisihenkistä a cappella –yhtyettä, mikä soi valtavan hienosti.

Kaikkiin Epcotin attractioneihin joutuu jonottamaan, suosituimpiin jopa tunteja. Odotettavissa olevat jonotusajat kerrotaan kunkin vekottimen sisäänkäynnin yhteydessä. Mutta jotta päivä huvipuistossa ei kuluisi kokonaan jonottamiseen, pääsylippua voi käyttää niin sanottuna Fast Passina, mikä tarkoittaa sitä, että käyttämällä pääsylippua attractionin portilla olevassa automaatissa, saa lipukkeen, johon merkittynä kellon aikana (kahden tunnin time slot) kyseiseen vekottimeen pääsee lyhyemmällä, esim. vartin jonotuksella. Ilman Fast Passia tuskin olisimme malttaneet jonottaa Soariniin tai Test Trackille.

Lippujen hinnat Disney Worldiin ovat ihan kohtuulliset, jos tarve on ostaa päivän lippu yhdelle tai kahdelle (71$). Jos päivässä haluaa ahnehtia useamman kuin yhden puiston, täytyy ostaa ns. Park Hopping –lippu päivälipun lisäksi. Paikoitus maksaa 11$ ja autopaikan sijainti kannattaa merkitä ylös koska parkki on varmasti puistoakin suurempi. Ruokailu alueella on arvokasta, eivätkä ainakaan snack –tyyppiset eväät ole kovin kummoisia. Olut maksaa 7$ eli ihan Suomen ravintolahinnoissa ollaan. Korkeista hinnoistaan huolimatta, suuri osa laitteista ja vekottimista (attractioneista) ovat sponsoreiden rahoittamia: Test Trackillä on näytillä General Motorsin autoja ja veneitä, Mission: SPACE –kohteessa näytillä olevan avaruusaseman joka nappulan vieressä on HP:n merkki, ennen 3D –esitystä katsellaan Kodakin mainoksia jne. Disney käärii siis rahaa puistoistaan ja amerikkalaisperheet saapuvat puistoon kylmälaukkuineen ja omine eväineen. Niin amerikkalaista!

Ensimmäinen päivä Orlandossa - Outletit

Alkuviikon aikana, minun ja Joonaksen ollessa automatkalla Nykistä Orlandoon, Pirkko ja Jukka ovat asuneet Fort Lauderdalessa ja käyneet vuokraamallaan Focuksella Miamissa. Matkat ovat heidän osaltaan menneet kivasti lukuun ottamatta otatteluja navigaattorin kanssa. Jukka tuumasi eilen tavatessamme Orlandon hotellissa, että on mukava päästä taas meidän ”holhoukseen” kun ei tarvitse suunnistaa tai ajaa autoa.

Tänään on perjantai: Olemme olleet matkalla nyt viikon ja matkakilometrejä on kertynyt noin 2500. Tänä aamuna nukuimme vähän tavallista myöhempään ja lähdimme etsimään aamiaista vasta yhdeksän aikaan. Aamupäivällä kävimme palauttamassa Pirkon ja Jukan auton lentokentälle. Täällä Orlandossa taitaa olla aina liikenneruuhka ja paikasta toiseen siirtyminen vaatii tuntikausia. Matkaa lentokentälle oli reilut 40 km ja aikaa yhteen suuntaan saimme kulumaan yli tunnin.

Aika ei ole varmaan milloinkaan kulunut niin nopeasti kuin tänään. Lentokenttäkeikan jälkeen suunnistimme Florida Mall:in. Florida Mall on sikäli poikkeuksellinen ostari, että kauppojen välillä siirrytään länsimaisesti ilmastoitujen sisätilojen kautta, kun tavallisesti jokaisella kaupalla on ”moolissa” oma sisäänkäyntinsä ulkokautta.

Ostoskeskusreissun jälkeen kävimme fleamarketissa, jonka luulimme olevan kirpputori, mutta joka osoittautuikin Tallinnan Mustamäen toria vastaavaksi isoksi rihkamakaupaksi. Juuri mitään ostettavaa rakennuksesta ei löytynyt, mutta siellä oli mielenkiintoinen parturi. Firmassa oli kaksi vanhan kansan parturia (mustia miehiä partaveitsineen) ja he tekivät työtään siinä ihmisten kulkiessa ohi. Huvittavin oli ns. odotuskatsomo, johon parturiin haluavat saattoivat istua ja odottaessaan seurata edellä olevien parturointia. Asiakkaat olivat yhtä mustia kuin parturitkin.

Päiväni kohokohta oli Orlando Prime Outlet. Se on iso mooli, jossa on pelkästään markkinoilta ylijääneitä tai tehtaan virheellisiä vaatteita myyviä merkkivaateliikkeitä. Merkkifarkut maksavat siellä alle 30$ ja liikkeitä on useita kymmeniä. Itse olimme kiinnostuneita lähinnä farkuista, mutta tulihan siellä ihmeteltyä myös muut liikkeet. Kaikkia firmoja ei kuitenkaan alettu marhata, koska siinä olisi mennyt koko ilta (liikkeet auki kello 23.00 asti) ja Joonaksen hermot, vaan valitsimme pakasta kiinnostavimmat kuten GAP, Guess, Levis, Calvin Klein.. Kilpailevia tarjouksia olisi ollut mahdollisuus käydä tarkastelemassa toisessa, samankokoisessa moolissa Orlando Premium Outletissa, mutta en viitsinyt rasittaa matkakumppaneitani ehdottelemalla moisia. Jospa meillä olisi sunnuntaina tai maanantaina aikaa ”poiketa” siellä.

Ostospäivä oli sikäli erikoinen, että Joonas löysi itselleen vaikka mitä ja minä itselleni vain yhdet farkut! Shoppailuvainuni on saattanut vanhentuakin käyttämättömyyttään, mutta pääsyy siihen etten ole löytänyt ostettavaa on tämä vallalla oleva, omituinen muoti sekä se, ettei tästä maasta oikein tahdo löytyä pienempiä vaatekokoja. Eli kun jotakin ihanaa löytyy, niin koot alkavat jostakin kympistä, kun olisin vaille nelosta..

Hotellimme sijaitsee Orlandon kupeessa Kissimmeessä, joka on karsea turistirysä. Syy siihen, että Kissimmeestä on kasvanut tällainen, on Disney World, johon kuuluu nykyään kahdeksan erilaista huvipuistoa kuten Magic Kingdom, Epcot, eläinpuisto, urheilupuisto, leffapuisto, vesipuisto ja ne mitä en nyt muista. DW:n alue on niin suuri, että lippuja myydään yhden päivän lipusta (70+ $/pv/puisto) kymmenen päivän lippuun. Päivässä ehtii kokea korkeintaan yhden puiston. Meillä ei ole kiinnostusta viettää koko viikkoa Disney Worldissä, joten valitsimme puistoista Epcotin, joka Magic Kingdomin ohella on DW:n puistoista vanhimmasta päästä.

Matkapäivä, Wilson NC – Orlando FL

Tänä aamuna söimme matkamme tähän asti parhaan aamiaisen. Tavallisten sokerikuorrutettujen murojen, vohvelien ja rinkelien lisäksi tarjolla oli Philadelphia-juustoa sekä reilunkokoisen keksin kokoisia, herkullisia minihampurilaisia.

Lähtiessämme aamulla matkaan, navileidimme kertoi ajettavaa Orlandoon olevan 1008 km. Se tietää vähintään kymmenen tunnin istumista ja pari-kolme tankillista polttoainetta. Autossa on hieno mankka Bosen kaiuttimineen ja subbareineen, mutta satelliittiradiokanavien valikoimasta ei tahdo löytyä musiikkia, joka kumpaakin jaksaisi pidempään kiinnostaa. Onneksi saimme liitettyä mp3-soittimeni auton poppivehkeisiin, joten voimme välillä kuunnella myös mukaan ottamaamme, suomalaista musiikkia. Musiikkivalintojen tekeminen muuttuu varmaan vielä haasteellisemmaksi pian, kun automatkalaistemme pääluku lisääntyy kahdella Pirkon ja Jukan hypätessä Orlandosta kyytiin. Ja ei tätä Jenni Vartiaistakaan taida jaksaa ihan Losiin asti kuunnella!

Matka alkoi siis aamulla Pohjois-Carolinasta, Etelä-Carolinan ja Georgian kautta Floridaan. Päivä oli puhtaasti ajopäivä, mutta maltoimme poiketa interstatelta Savannahin kohdalla. Täytyy sanoa, että odotuksemme Savannahista olivat hiukan idyllisemmät ja suuremmat kuin miksi kaupunki lopulta osoittautui. Kaupungista löytyi kauniita maisemia ja rakennuksia, mutta ympäristö oli harmaata ja rumaa satamaa ja takapihoja. Kaiken lisäksi kaupungin keskusta oli pieni kyttyrä, mikä oli nähty tunnissa liikenneruuhkista huolimatta.

Matkan varrella lämpötila kipusi kuumimmillaan 99 Fahrenheitiin, mutta Floridan rajan ylitettyämme alkoi sataa ja lämpötila tippui 72 asteeseen. Sadan asteen rajapyykkiä ei siis ihan ylitetty, mutta ysiysissäkin jäätelö meinasi jo sulaa syliin.

Olemme ihmetelleet jenkkien tyyliä pitää autojensa ikkunoita auki vaikka joka pirssistä löytyy takuulla ilmastointi. Muuta syytä tähän typeryyteen emme ole keksineet kuin, että he säästävät polttoainetta olemalla käyttämättä ilmastointilaitteita autoissaan. Polttoaineen hinta on täällä vahvasti pinnalla. Bensan gallonahinta on noussut kolmesta dollarista neljään dollariin tämän vuoden aikana, ja jenkit ovat kauhuissaan tästä kehityksestä. Useat ihmiset, joille olemme kertoneet olevamme automatkalla mantereen halki, ovat surkutelleet kohtaloamme, koska bensa on nyt niin kallista. Joonas on toppuutellut surkuttelijoita kertomalla, että bensan hinta Suomessa on noin yhdeksän dollaria gallonalta. Pyrimme polttamaan halpaa bensaa matkamme aikana niin paljon kuin se tällä autolla on mahdollista ;)

Oli jo hämärää kun saavuimme puoli yhdeksän jälkeen Orlandoon. Hotelli on ihan ookoo, lukuunottamatta seikkoja, ettei langaton netti ulotu huoneeseemme saakka, huoneessa ei ole jääkaappia ja aamiainen on ryöstöhintainen (8,99$).

Rechs: We have arrived in Orlando and everything is good.

Wilson NC ja Rechien perhe

Vaihto-oppilasvuotenaan Joonas asui ensin Smitheillä ja sitten 8kk Recheillä. Rechien perheeseen kuuluu Karl ja Arlene sekä heidän lapsensa Erika ja Adam. Ajoimme tänään Washingtonista Virginian osavaltion kautta Pohjois-Carolinan Wilsoniin tapaamaan Rechien perhettä.

Matkalla Wilsoniin, P-Carolinan rajan tuntumassa kävimme syömässä J&L Grill'ssä kiinalaisen buffet-pöydän, johon kuului mm. useilla eri tavoilla valmistettuja jättikatkarapuja, sushia, vartaita, upporasvassa keitettyvä lihoja, lihakastikkeita jne. Lisäksi siellä oli "raakapöytä" erilaisia aineksia, joista kukin sai kerätä itselle sopivat wokkieineet kokin paistettavaksi kuumalla levyllä. Safkat olivat taivaallisen ihanat ja viimeistään jälkiruokavaiheessa jäätelön ja suklaakiisselin kohdalla tuli ähky.

Amerikkalaiset rakastavat kuponkeja. Olimme lukeneet, että kunkin osavaltion rajalta löytyy neuvontarakennus, josta saa hotellien alennuskuponkeja. Olimme varanneet tämän iltaisen hotellimme aamulla hotels.com -sivustolta hintaan 79$, mutta pysähdyttyämme P-Carolinan neuvontaan etsimään tietoa Wilsonista saimme kuponkilehtisistä todeta halvimman huoneen tässä hotellissa maksavan 42$. Tästä eteenpäin päätimme olla liikoja varailematta hotelleja netistä vaan tsekkailevamme kuponkiuutisia halvempien hintojen toivossa.

Saavuttuamme Wilsoniin lähdimme tapaamaan Rechejä. Noustessamme Rechien talon edessä autostamme, Karl oli juuri nousemassa omaan maasturiinsa. Meidät huomattuaan hän kysyi "Can I help you", johon Joonas vastasi tuovansa terveisiä Suomesta. Loppu olikin sitten historiaa! Karl meinasi pudota persielleen yllätyksestä, ja Arlene taisi sen tehdäkin. Paikalla mummolassa oli myös Erikan 7-vuotias tytär Ashley, ja yksi toisensa jälkeen meitä tapaamaan hälytettiin isomummo Nana-Louise, poika Adam, Erikan miesystävä Steve sekä Erika. Koko perhe on mahtava, sellainen tuikiamerikkalainen perhe. Vietimme iltapäivän Recheillä sekä Erikan luona vieraillen, ja illalla söimme illallista ravintolassa, jossa oli taivaalliset katkaravut. Voin sanoa, että olen tänään saanut syödäkseni katkarapuja enemmän kuin normaalisti vuoden aikana yhteensä. Rechit jaksoivat ihmetellä, miten Joonas onnistui syömään lautasellisen ribsejä sormia likaamatta, haarukalla ja veitsellä. Ribsien selvittely haarukalla ja veitsellä olisi minullekin hankala juttu, mutta jenkille täysin mahdoton ;)

Huomenna meillä on pitkä matka edessämme: Yli 600 mailia, kymmenisen tuntia täältä Floridan Orlandoon. Lämpötilan uskotaan kohoavan huomenna 100 Fahrenheitiin (40 astetta) ja ilmankosteus on huikea, joten olosuhteet ovat todella trooppiset. Tämä on ihanaa, mutta raskasta. Kaikki kuitenkin sen vaivan ja rahan arvoista!

Rechs: Our journey is continuing tomorrow morning about 9 a.m to Orlando. Joonas is already sleeping, and I am going to follow him now. Keep checking out this blog. I do my best to write something down also in English once and a while.